lauantai 13. elokuuta 2016

Niina ja Kristian

Avataanpa hieman keitä tämän blogin takaa löytyy.
Eli minä, tuleva rouva Häkkinen, olen Niina, ja mieheni on Kristian.
Molemmilla ikää on 30 vuotta.

Olemme olleet yhdessä pian 7 vuotta, ja vuoden kuluttua vietettävien häiden aikoihin pyörähtää sitten se 8 mittariin. Meidän tarina alkaa kuitenkin jo vuodesta 1999, kun koulu, ja tarkemmin ottaen seiskaluokka, alkaa. Tällä tarinan alulla ei tosin vielä pitkälle pötkitä, sillä vaikka minun osaltani kipinät lentelivät jo silloin, oli Kristian sitä mieltä etten ollut siihen aikaan sopivaa tyttöystävämatskua... Niinpä täysin tietämättömänä minun tunteistani käveli Herra Häkkinen vain pitkin koulun käytävää ohitseni huomaamatta lainkaan minun ihailevia katseitani. Siispä tiedossa ei ole mitään yläasteella alkuaan saanutta rakkaustarinaa, vaikka tuo yläasteaika liittyykin tarinaamme erittäin olennaisesti. 


Niin. Yläaste saatiin päätökseen ilman sen suurempaa tuttavuutta, ja kumpikin rakenteli elämää omillaan. Aikaa kului kaikkiaan noin 7 vuotta, kunnes aloimme järjestää ystävieni kanssa luokkakokousta yläasteeltamme vuonna 2002 päässeille. Siinä samalla bongasin vanhan ihastuksen  Facebookin kaveriehdotuksista.

Klik - kaveripyyntö lähetetty.

Kristian hyväksyi kaveripyyntöni - ja ilmoittautui saapuvaksi luokkakokoukseen.

Luokkakokouspäivänä jännitin jostain syystä todella kovasti Kristianin näkemistä. Alkuillan kuljimme eri porukoissa vain ujoja vilkaisuja toisiimme luoden, mutta illan mittaan huomasin Kristianin kulkevan aina siellä missä minäkin... Pian rohkaistuimme kumpikin, ja päädyimme juttelemaan. 

Loppu onkin historiaa. 



Tuo ilta on täynnä ihania muistoja, mutta aina palatessani niihin mieleeni nousee yksi hetki ylitse muiden. Paras muistoni on, kun aamuyön viileinä pikkutunteina Kristian herrasmiehenä asetteli puvun takkinsa hartioilleni, otti minua kädestä, ja saattoi grillipaikalle syömään muutama tunti sitten paistettujen makkaroiden jämiä, ja tarjosi Turun sinappia povitaskustaan hiiltyneen grillikäntyn päälle. Hiiltyvä nuotio, pilkkopimeä elokuun yö, ja me kaksi. Siinä hetkessä oli jotain erityistä.

Myöhemmin keskusteluissa kävi ilmi, että Kristian ei tunnistanut minua Facebookista, ja mikäli en olisi lähettänyt tuota kaverikutsua hän ei olisi saapunut koko luokkakokoukseen. Mutta niin - huomatessaan minunkin, mystisen kaveripyynnön lähettäjän osallistuvan päätti Kristiankin osallistua, sillä olihan se selvitettävä kuka tuo kaveripyynnön lähettäjä oikein olikaan.


Siispä thank God for Facebook!


Tähän loppuun Taiskan (todennäköisesti meistä kirjoitetun) biisin sanoin:


"Moi moi vain huusit ain
Muille kättäs heilauttain
Tuskin mua ennen huomasitkaan
Moi moi vain nähdä sain
Kiinnostuitkin seurastain
Nyt sä muihin et vilkaisekaan"


Ihanaa lauantaita,
ja nautitaan myös tästä sateesta!

4 kommenttia:

  1. Oi, teillä on kyllä ihana tarina takana! :) <3 Muutenkin kyllä jännä, miten kaikki yleensä alkaa niin sattumalta - ja toisaalta taas, jotenkin sen vaan tajuaa, kuinka "meant to be" kaikki onkaan. Ihanaa lauantaita sinne teillekin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika usein naurattaa ajatus siitä kuinka kaikki loppujenlopuksi oikein menikään näin, varsinkin kun muistelen sitä yläasteaikaa... :D Mutta koska olen niitä joiden elämänfilosofia on "kaikella on tarkoitus" en voi olla ajattelematta, että jos Kristian olisi huomannut minut yläasteella me ei varmaankaan oltaisi nyt tässä, yhdessä ja naimisiin menossa. Eli ment to be, todella, juuri näin <3

      Poista