keskiviikko 31. toukokuuta 2017

To do -listan päivitystä!

Huolimatta varsin vilkkaasta arjesta on häiden järjestämiseen käytetty suhteellisen paljon aikaa ja paljon on myöskin nähty vaivaa, mutta mitä kaikkea ponnisteluilla on saavutettu, ja mitä vielä puuttuu? Aiemmin kirjoittamani puoli vuotta takana, puoli vuotta edessä -postaus listasi asioita, jotka olivat lyötyinä lukkoon siinä vaiheessa kun häihin oli aikaa tasan 180 päivää, ja nyt laskurin näyttäessa lukua 73 on mielestäni paikallaan käydä suunnitteluiden etenemistä jälleen kerran läpi ja listata mitä uutta häärintamalla onkaan ehtinyt tapahtua!

Mitä meillä on valmiina?


No. Miltei kaikki ne suurimmat kokonaisuudet! Ja se on hyvä uutinen se. 

Jo mainitussa aikaisemmassa postauksessa kävi ilmi, että kirkko ja juhlapaikka olivat selvillä jo häiden suunnittelun alusta saakka, samoin hallinnassa ovat myös kaikki valokuvaukseen liittyvä, mukaan luettuina aamutakit niin kaasojen kuin minun itsenikin osalta. Seuraavat suuret hankinnat olivat aivan odottamatta ja yllättäen sekä lähempää kuin olin uskaltanut toivoakaan löytynyt hääpuku, sekä samalla reissulla ostettu vihkisormus. Myös sormusrasia on löytynyt. 


Pienempien hääaiheisten ostosten puolelta kasassa on erinäistä pientä löytöä materialismionnellisuusbloggaus nro. 1 ja 2 nimissä, eikä heräteostoksiltakaan (hyviltä sellaisilta) ole vältytty. Näiden lisäksi meiltä löytyy valmiina myös pöytänumerot sekä häissämme käytettävät kestokukat.


Entäpä ne uudet varaukset ja hankinnat sitten? 

No bändi! Ja bändin myötä hävisi myös suuri kysymysmerkki häiden ohjeman suunnittelun kohdalta! Toinen suuren suuri helpotuksen huokaus kuultiin, kun pitkällisen ja jopa hermoja raastavan etsinnän jälkeen löysin viimein sen ihmisen, jonka käsiin uskallan hääpäivän tyylini luottaa: siispä meikki ja kampaus - finally check! Oman lookkini suhteen olen edennyt myös löytämällä aivan täydelliset kengät iltaa varten. Muut uudet suuremmat hankinnat ovat olleet vieraslahjat sekä pikkuhiljaa kasassa olevat kaasojen puvut sekä kimputMaterialismionnellisuusbloggaus nro. 3 puolestaan esitteli viimeisimpiä löytöjä, joihin jollain tapaa olennaisinakin osina liittyvät viime aikaiset DIY-projektini tyllipompomit sekä huiskuviirit.


Lisäksi tuossa 107 päivää sitten tehdyssä postauksessa kirjoitin, että myös ruuan suhteen suunnitelmamme alkavat olla selkeät, ja silläkin saralla asiat todellakin ovat edenneet, mutta tästä aiheesta on tulossa pian aivan oma postauksensa!

Entä asiat jotka ovat edenneet, mutta kaipaavat vielä panostamista? 


  • Pöytien koristelu.
    Osa hankinnoista (kuten ne pöytänumerot) on jo tehtyinä, mutta jotta pöytien kohdalla kaikki olisi selvää tulee muiden pienten puuhasteluiden lisäksi maalata esimerkiksi vielä reilut 100 lasipulloa, joten pientä panostusta tämän asian päättämiseen tosiaan vielä vaaditaan.
  • Vieraita varten järjestettävät yksityiskohdat, kuten esimerkiksi riisipussit.
    Materiaalit löytyvät jo lähes kaikki, joten enää puuttuu oikeastaan aika alkaa hommaan! Pienellä panostuksella tästäkin selvitään ilman minkäänlaista paniikkia!
  • Koristelu.
    Tällä osa-alueella on vielä sen verran kaiken näköistä työn sarkaa, että aivan hetkeen ei tarvitse pelätä, että tekeminen pääsisi loppumaan, mutta edelleen pinnalla olevat fiilikset ovat into ja tekemisen halu ahdistuksen ja paniikin sijaan, joten eiköhän koristeistakin selvitä vielä kunnialla!
  • Minun kimppuni.
    Materiaaleja kimpun tekemiseen on vaikka muille jakaa, mutta päätöksen lukkoon lyöminen takkuaa...

Ja sitten ne vielä täysin hoitamattomat asiat..? 


  • Luvat.
    Esteettömyystodistus sekä muut tarvittavat luvat ovat vielä hakematta, mutta olimme ajatelleet hoitaa nämä kesäkuun aikana, jolloin niiden kanssa ei tule mikään kiire.
  • Kristianin puku.
    Minusta se on varsin olennainen asia vielä hankittavien asioiden listalla, mutta Kristianilla ei tunnu olevan vielä paniikkia asian suhteen. Siispä ei (kai) minullakaan!
  • Häiden ohjelma ja aikataulutus.
    Monelta on ruoka? Onko kakku heti ruuan jälkeen vai onko välissä jotain ohjelmaa? Millaista ohjelmaa? Monelta aloittaa bändi? Niin. Nämä pitäisi päättää, ja aikaa ei taida olla enää kovin tuhlattavaksi...
  • Vieraskirja.
    Idea on harvinaisen selvä, mutta toteutus puuttuu.
  • Baari.
    Tarjottavien juomien hakeminen Virosta on oikeastaan ainoa mahdollinen ratkaisu, ja tämän hetkisten suunnitelmiemme toteutuessa olisimme suuntaamassa tälle matkalle nyt kesäkuun aikana. Tämä kohta pitää kuitenkin sisällään myös paljon muuta päättämisen arvoista asiaa, kuten esimerkiksi baarin tulevat astiat, joten baarin parissa tulemme vielä viettämään paljon suunnitteluaikaa!
  • Henkilökunta.
    Ketkä auttavat niin baarin kuin keittiönkin pystyssä pysymisessä..? Kas siinä pulma!
  • Kutsut.
    Kyllä vaan, ja päättämättömyys pistää taas parastaan! Tosi asiassa kutsut ovat olleet oikeastaan koko ajan puheissamme ja suunnitelmissamme, mutta koska päätöksiä ei ole ollut vielä aivan pakko tehdä, ei niitä ole pakotettukaan tehtäviksi. Kutsujen on määrä lähteä ennen juhannusta, joten liiaksi ei niiden kanssa ähräämiseen jää aikaa, mutta nyt viimein kun pienen pakon vallassa päätöksiäkin on jouduttu tekemään on hyvä todeta, että eikö hyvin suunniteltu olekin puoliksi tehty, heh..? Ja onneksi Save the date-kortit ovat lähteneet jo joulukorttien muodossa, jolloin jokaisella kutsuttavalla (toivottavasti) on häiden päivämäärä jo tiedossa!
  • Tienvarsikyltit.
    Ensin pitäisi kai vain osata päättää millaiset niistä edes tulee...
  • Alusvaatteet.
    Minun näkökulmastani erittäin tärkeä osa koko hääpäivää, mutta että miten sopivien alusvaatteiden löytäminen voikin olla vaikeaa!?!
  • Sekä valtava määrä pieniä ostettavia ja tehtäviä yksityiskohtia.
    Jotain sinistä. Kynttilöitä. Kylttejä. Asusteita. Koristeita. Pattereita. Valoja. Koruja. Lautasliinoja. Astioita. Palloja. KAIKKEA! Lista on pitkä! Tai ei, ei pitkä, vaan järjettömän pitkä...
Mutta summa summarum: asiat etenevät siis hitaasti, mutta varmasti! Tämän viikon jälkeen minulla kaiken lisäksi alkaa näillä näkymin vielä koko kesän mittainen HÄÄSUUNNITTELULOMA, jonka aikana on tarkoitus pistää niin kaikki keskeneräiset kuin täysin vielä hoitamattomatkin asiat järjestykseen, joten vielä ei aihetta paniikkiin!

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Väriestejuoksu ja pre-polttarit

Vaan eipä päästy takaisin ihan niihin varsinaisiin hääaiheisiin vielä tälläkään kertaa - vaikka häihinhän se tämäkin osittain liittyy - mutta eilen lauantaina pääsin viettämään niin hauskaa päivää, että siitä on pakko kirjoittaa blogiinkin! 

Olimme jo aikoja sitten sopineet lähtevämme tämän urheiluseuramme ihanan naisväen kesken Jyväskylän Väriestejuoksuun vuosimallia 2017, sekä jatkavamme siitä yhdessä iltaa Laajavuoren Cumuluksessa saunakabinetista ja kylpylästä nauttien, ruokaillen, keilaillen, ja hyvässä seurassa viihtyen. Kaikki oli selvää, ja päivää odotettiin niin allekirjoittaneen kuin varmasti jokaisen muunkin osallistujan toimesta kuin kuuta nousevaa.  Sitten koitti tapahtumaviikon maanantai, ja heräsin rauhalliseen vapaapäivään - sekä ärsyttävään kurkkukipuun! Keskiviikkona olo vain paheni pahenemistaan, ja näin ollen viikon viimeiset työpäivät menivätkin sairastaessa kotona. Olin kuitenkin jo päättänyt, että tätä reissua en jättäisi (miltei) mistään hinnasta väliin, sillä edelliselle yhteiselle reissulle osallistumisen olin joutunut viime hetkillä perumaan, joten niinpä tällä kertaa osallistuisin vaikka mikä olisi! Ehkä tähdet olivatkin sitten alun vastoinkäymisistä huolimatta kohdillaan, sillä reissua edeltävä yö oli koko viikon ensimmäinen, jolloin sain nukuttua levollisesti läpi koko yön - ja sehän oli varma merkki siitä, että flunssa alkoi olla voiton puolella, eikö niin..? 

No, niin sitä sitten lauantaiaamuna lähdettiin matkaan!

Jyväskylään päästyämme keräsimme porukan kasaan ja valmistaduimme siirtymään kohti tapahtumapaikkaa, jotta ehtisimme mukaan startti ykkösen alkulämmittelyyn. Lämmittely tulisikin tarpeeseen, sillä ilma ei todellakaan ollut lämpimimmästä päästä, ja kukin vuorollaan lisäsi vaatekerroksia jo puettujen kerrastojen lisäksi. Tässä kohtaa minulle ojennettiin pinkki laukku, josta tulisin kuulemma löytämään hieman lisää jotain päälle puettavaa. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä hämmennystä jota tunsin. Minullahan oli jo aivan tarpeeksi päällä! Olin juuri lisännyt topin päälle pitkähihaisen, ja pitkähihaisen päällä minulla oli vielä huppari! Kyllä minä pärjäisin. Mutta silti, paidoistani huolimatta, minua kehotettiin uudestaan kurkistamaan laukkuun. Yhä vain enemmän hämmentyneenä tein työtä käskettyä, ja niin laukun avattuani tajusin, että kyse ei tainnutkaan olla aivan tavallisista vaatteista...




Siinä ultimaattisessa hämmennyksen tilassa kuulin sanan "polttarit" mainittavan - ja tajusin, että nämä ihanan ihanat naiset olivat juonineet minulle polttarit tämän yhteisen ohjeman yhteyteen, tällä meidän omalla porukallamme! ❤️

Siispä ei muuta kuin pukemaan! 
Ja entäpä miltä sitten näyttikään lopputulos?
No tältä.
Jaiks! 


Ja tässä mitali, joka juhlallisesti pujotettiin kaulaani! 


Sitten ei muuta kuin lämmittelemään ja valmistautumaan itse starttiin!
Meidän porukka on valmis! 


Tässä välissä kuvien aikajanassa on noin viiden kilometrin mittainen aukko. Minkään tyypin ajan määreistä en kuitenkaan puhu mitään, sillä vaikka tapahtuma nimeltään Väriestejuoksu onkin, ei meidän menoa aika pitkälti minun flunssaisuuteni vuoksi juoksuksi voinut millään mittarilla kuvailla, mutta hitaamman puoleisesta kävelystä huolimatta myönnän olevani tyytyväinen itseeni, kun tämmöisen taudin kanssa niin reitin kuin kaikki esteetkin kaikesta huolimatta selvitin! 

Vaan entäpä sitten meno maaliin tulon jälkeen?
No ensin hieman energiapitoista juomaa...


...sitten tunnelman kohotusta... 


...ja lopuksi värit ilmaan! 



Ja niin Team Hannekset selvisivät maaliin, poseerasivat, kiittivät ja jatkoivat matkaa! 


Matkamme jatkui - kuten mainittua - Laajavuoren Cumulukseen, jossa meitä odotti ihana saunakabinetti. Kabinettiin päästyämme kohotimme ensimmäiseksi maljat kolmelle porukkamme ihanalle naiselle, jotka täyttivät vuosia, ja sitten olikin aika päästä pesemään pois päivän kerryttämät värit, sekä ihan vain nauttia hetki saunomisesta ja kylpylän poreista. 


Ihanan päivän päätteeksi suuntasimme vielä syömään, ja kuin keilapallot konsanaan ehdimme pyöriä vielä hetken keilaradallakin, kunnes viimein oli aika alkaa suunnittelemaan kotiin lähtemistä. 


Täytyy myöntää, että aika väsynyt olin kun viimein sänkyyn kaaduin, mutta oli se vaan aivan mielettömän ihana päivä ihan huipussa seurassa! Kiitos naiset, ootte huippuja! ❤️ 

Ja ensi viikolla listataan häiden to-do-listaa sekä käydään läpi muitakin hääuutisia - se on lupaus! ;)

Ps. Postauksen kuvia ovat minun lisäkseni olleet ottamassa ihana ystäväni Sarita sekä pari ystävällistä ohikulkijaa! ❤️

torstai 18. toukokuuta 2017

Elämää avoimuuden jälkeen

Lauantaina ensimmäistä kertaa koskaan avasimme ulkomaailmalle viisi vuotta sitten elämämme mullistanutta teemaa nimeltä lapsettomuus. En olisi koskaan osannut odottaa mitä kaikkea tuon tekstin julkaiseminen tulisi tuomaan tullessaan, ja sen seurauksena halusin kirjoittaa tästä meitä henkilökohtaisesti koskettaneesta aiheesta vielä uudelleen.

Joten, millaisin miettein olemme tulleet lapsettomien lauantaista tähän päivään, siitä seuraavassa.   

❤️      ❤️      ❤️

Vaikka emme päätöksen tehtyämme missään vaiheessa Kristianin kanssa epäröineet asian julkistamista sanon kuitenkin suoraan, että itse julkaisuhetkellä meitä jännitti aika paljon. Minua varsinkin. Niinpä pyysin Kristiania pitämään minua kädestä samalla, kun viimein hieman tärisevin käsin siirsin hiiren osoittimen julkaise-napin kohdalle, ja klikkasin sen vasemmanpuoleista näppäintä. Mutta eikö pelko ole luonnollinen reaktio, kun avaat sisimpäsi ja tiedät olevasi avoin sellaisessa asiassa, johon joidenkin ymmärrys ei tasolla tai toisella riitä..? 

Todellisuudessa ihmisten reaktiot ovat olleet suurelta osin juuri sellaisia kuin odotimme, mutta samaan aikaan myös jossain määrin odottamattomia, ja havaittavissa on ollut selvästi viisi erilaista tapaa, joilla kertomaamme on suhtauduttu. Toiset haluavat osoittaa tukensa, herkistyvät, myötäelävät, järkyttyvätkin ehkä jopa hieman. Toiset yllättyvät, rohkaisevat ja kannustavat, haluavat kiittää uskalluksesta. Toiset eivät ehkä osaa käsitellä saamaansa tietoa, sulkevat silmänsä koko asialta, ja jatkavat eteenpäin kuin mitään eivät olisi nähneetkään. Toiset kuvittelevat, että julkaisemalla jotain näin henkilökohtaista haluamme vain huomiota. Toiset eivät hyväksy. 

Mutta tämän me tiesimme. Me tiesimme, että lapsettomuus on yhä edelleen vaiettu salaisuus, josta puhuminen herättää tunteita laidasta laitaan. Yhä edelleen, vuonna 2017. 

Tämän tiedostamisesta huolimatta minua itseäni hämmästyttää, kuinka ajattelevat ihmiset, joiden mielestä lapsettomuudesta ääneen ja avoimesti puhuminen ei voisi olla mitään muuta kuin huomion hakemista. Eikö tosiaan voisi? Useammat saattavat kyllä ihmetellä miksi näin henkilökohtaisesta asiasta halutaan puhua ääneen, mutta on eri asia pohtia sen syitä, kuin olettaa tietävänsä se syy. Tässä kohtaa muuten pohdittavaksi sellainen ajatus mikä ero onkaan siinä, että lapsettomuudesta puhumista pidetään henkilökohtaisena asiana, mutta perheenlisäyksen saapumisesta uteleminen ei mene henkilökohtaisuuksiin..? Niinpä. Näin aseteltuna eivätkö ne tunnukin aivan yhtä henkilökohtaisilta? Seuraava kysymys on: auttaako puhumattomuus? Se ehkä siistii ongelman ja saa kaiken näyttämään helpolta, mutta entä ne ihmiset, jotka kuukaudesta toiseen, jopa vuodesta toiseen käyvät läpi näitä ajatuksia vain hiljaa itsekseen tai pienen asiasta tietävän piirin kesken, ja vain siksi, etteivät kaikki halua kuulla, että tällainenkin ongelma kuin lapsettomuus yhteiskunnastamme löytyy..?  Ja jos lapsettomia pareja on yksi viidestä, niin suomalaisten väkiluku joita se koskettaa on todella suuri! Pitäisikö niin monen ihmisen vaieta ja surra hiljaa esittäen muille, että kaikki on hyvin? Ei minun mielestäni. Minä uskon, että asiasta puhumisessa ei voi olla mitään väärää. Eihän kukaan kieltäisi raskaana olevaakaan puhumasta ajatuksistaan ja tunteistaan, joten miksi lapsettomat pitäisi vaientaa? 

Suoraa negatiivista palautetta emme ole saaneet, vaikka rivien välistä voikin lukea paljon, ja toisinaan myös selkeä vaikeneminen on tulkittavissa hyvin monella tapaa. Tuon tekstin julkaisemisen aikaansaamat reaktiot ovat kuitenkin olleet kiitosta, rohkeuden ihailemista ja kannustusta sekä myös kauan syvälle sisimpään suljettujen ajatusten ja tunteiden, omakohtaisten kokemusten jakamista meidän kanssamme. Ja juuri siitä tässä on kyse! Nimittäin tuota tekstiä kirjoittaessani ajattelin ja toivoin, että jospa vain tekstini voisi auttaa edes yhtä lapsetonta paria selviämään koettelemuksestaan hieman paremmin, tai jos se voisi tuoda lohtua yhdellekin ihmiselle, tekstin julkaiseminen olisi sen arvoista! Ja tiedättekö, on liikuttavan ihanaa saada tietää, että tuo toiveeni toteutui, mutta vaan niin paljon suuremmassa mittakaavassa kuin olin uskaltanut edes ajatella, sillä jo nyt tiedän, että kirjoituksestani on ollut apua monelle tahattomasta lapsetomuudesta kärsivälle.

Mutta sitä emme osanneet aavistaa, mitä me tulisimme saamaan. Nimittäin mieltäni lämmittää erityisen paljon se, kuinka paljon olemme saaneet viestejä ihmisiltä, jotka ovat samassa tilanteessa meidän kanssamme. Ihmisiltä, jotka eivät ole syystä tai toisesta uskaltaneet hakeutua tutkimuksiin, tai aloittaa hoitoja. Ihmisiltä, jotka ovat käyneet samat, rankat hoidot läpi kerta toisensa jälkeen. Ihmisiltä, jotka eivät onnistuneet. Ja ihmisiltä, jotka onnistuivat. Ja kaikki ne ihanat, rohkeat yhteydenotot, joilla meille on haluttu osoittaa tukea, ja kaikki ne ihmiset, jotka ovat halunneet meille kertoa sen omakohtaisen kokemuksensa, antavat meille samalla toivoa ja uskoa siihen, että ehkä vielä joku päivä meillekin se onni suodaan, eikä toivoa pidä koskaan menettää ❤️


❤️      ❤️      ❤️


Tähän aiheeseen liittyen meillä on jaettavana vielä monen monta tarinaa ja ajatelmaa, mutta jätetään ne hetkeksi, ja keskitytään nyt häiden valmisteluun, sillä päiviä on jäljellä enää 86! ❤️



Ps. Mä olen TAAAAAAAAAAAS flunssassa! 

lauantai 13. toukokuuta 2017

Ikuisesti kahdestaan..?

"Seinänaapurien puolelta lasten äänet kaikuu
Tällä puolen vuosi vuodelta kasvaa hiljaisuus ja kaipuu
Kuin ankat Stenvallin taulusta, raitalakanoissa toinen valveilla
Kauanko jaksamme haaveilla kehtolaulusta?
 
Kun me ollaan lähekkäin itket kasvot minuun päin
Miksi kävi näin..?
Miten saan sut uskomaan olen tässä ainiaan
Sua rakastan vaikka jäätäis ikuisesti kahdestaan"
Haluan kertoa heti alkuun, että tämä teksti tulee olemaan tavanomaisia tekstejäni pidempi, sillä tällaista asiaa on vaikea kirjoittaa avaamatta yksityiskohtia, tai yrittämällä oikoa tarinassa eteenpäin. Ei. Tämä tarina on pitkä, mutta todellisia kokemuksiamme ja tuntemuksiamme sisällään pitävä kuvaus siitä, kun perheen perustaminen ei ole kiinni vain omasta tahdosta.

Olen törmännyt lukuisia kertoja sellaisiin oletuksiin, joissa lapsen saamista pidetään itsestäänselvyytenä. Tästä omakohtaisesta kokemuksestani kuitenkin tiedän, kuinka äärimmäisen väärä ja petollinen luulo tuo onkaan, sillä pitää paikkansa, ettei lapsia tehdä, niitä saadaan. Lapset ovat lahja. Mutta valitettavan harvoin osataan ottaa huomioon se mahdollisuus, ettei lapsen saaminen olisikaan niin helppoa kuin sen aina vain oletetaan olevan. Olisinpa laskenut ne kaikki kerrat kun minulta silmää iskien, tai toisinaan jopa avoimesti ihmetellen, on tiedusteltu josko meilläkin pian alettaisiin potemaan vauvakuumetta, ja samaan aikaan tämän hienovaraisen vihjailijan kyynärpää porautuu toistuvasti kylkiluideni väliin ikään kuin tehdäkseen lausahduksesta jollain tapaa hilpeämmän, ja vähemmän henkilökohtaisen. Ja lähes kaikki nämä kerta toisensa jälkeen toistuneet tilanteet minun on tehnyt mieli vain vastata, ettet kysyjä hyvä tiedäkään millaisia haavoja juuri parhaillaan noilla sanoillasi auki revit. Tai entä kuinka usein minulle on nähty tarpeelliseksi vihjata suoraan kuinka vuosi vuodelta vain ikäännyn lisää enkä nuorentumaankaan kykene, jolloin samassa lauseessa halutaan varmistaa minun olevan tietoinen siitä faktasta, että hedelmällisyyteni vain laskee ja laskee, ja samoin tekevät myös mahdollisuuteni raskautumiselle, ikään kuin en sitä itse ymmärtäisi tiedostaa. Ei, minä tiedän kyllä. Mutta tiedän myös sen, että elämä ei aina mene niin kuin sen itse suunnittelee.


Se oli elokuinen päivä vuonna 2012, kun makoilimme Kristianin kanssa vierekkäin. Keskustelimme tulevaisuuden suunnitelmistamme, ja yhtäkkiä kuulin Kristian sanovan ne sanat, joita olin odottanut aivan ikuisuudelta tuntuneen ajan: nyt lapsi saisi tulla, jos olisi tullakseen. Sydämeni jätti muutaman lyönnin väliin, ja päässäni löi hetken aivan tyhjää. Siinä ne sanat nyt olivat! Odotukseni oli siis vihdoin ja viimein opintojeni päättymisen myötä tullut päätökseen, ja nyt ne kauan kaivatut sanat oli sanottu, eikä onnella ollut enää mitään rajaa! Muistan sen tunteen yhä edelleen. Olin äärettömän onnellinen. Onnenhuumasta huolimatta yritin alkuun kuitenkin hillitä itseni parhaani mukaan, mutta ei aikaakaan kun ensimmäinen pienenpieni body löysi tiensä meidän odotuksen onnea odottavaan kotiimme. Sitten toinen. Ja kolmas. Pieniä vaatteita ehti kertyä kaksi suurta laatikollista ennenkö tajusin, että jokin saattaa olla vialla. Mutta ei kai nyt sentään... eihän sellaista oikeasti tapahdu. Eihän..? Alkuun nuo käyttämättömät pienet vaatteet nostattivat valtaisan innon ja rakkauden tunteen jotain sellaista kohtaan, joka ei ollut vielä edes olemassa, mutta kun aikaa kului perheen perustamisen onnea pursuavat haaveet alkoivat muuttua pelonsekaisiksi tuntemuksiksi siitä, että jokin on pielessä. Kun viimein vuosi "yrittämistä" tuli täyteen hautasin vaatteet syvälle vaatehuoneen perimmäisimpään nurkkaan. Me olimme virallisesti lapsettomia.

Pian ensimmäisen vuoden täytyttyä hakeuduimme terveyskeskuslääkärimme puheille, ja sieltä meidät ohjattiin tarkempiin tutkimuksiin keskussairaalaan. Saamamme tulokset eivät jättäneet mitään epäselväksi. Muistan kuinka istuimme lapsettomuuspoliklinikan tutkimushuoneessa, ja meiltä kysyttiin olimmeko koskaan ajatelleet lapsettomuushoitoja. Se tuntui utopistiselta. Katsoimme Kristianin kanssa toisiamme hämmentyneet ilmeet kasvoillamme ymmärtämättä vielä lainkaan tilanteen todellisuutta, ja muistan ajatelleeni, kuinka tämä ei voisi olla meidän elämäämme, tämän täytyi olla unta. Painajaista, josta onneksi pian heräisimme. Voi luoja... Meidän piti perustaa perhe. Ei meidän pitänyt joutua taistelemaan siitä! En koskaan aiemmin ollut ajatellut tulevani olemaan sellaisessa tilanteessa, vaikka vuoden lähestyttyä täyttymistään toki mielessäni oli ehtinyt käydä myös lapsettomuuden mahdollisuus. Mutta nyt se ei ollut enää pelkkä mahdollisuus, nyt siitä mahdollisuudesta oli tullut todellisuus.

Ensimmäisenä hoitomuotona meille ehdotettiin inseminaatiota. Okei. Eli nappuloita naamaan? Onnistuu. Söin lääkkeet, kävimme hedelmöitysklinikalla, ja odotimme raskaustestin tuloksia. Negatiivinen. No, mutta tähänhän oli jo totuttu. Ei muuta kuin uutta yritystä! Menimme takaisin lapsettomuuspolille suunnitellaksemme hoidon jatkamista, kun saimme kuulla ettei meidän kannattanut jatkaa inseminaatiohoitoja, eikä liioin edes kokeilla IVF:ää (koeputkihedelmöitystä), sillä ne eivät tulisi meillä onnistumaan. Meidän ainoa toivomme oli kaikista pisimmälle avustettu hoitomuoto, ICSI.

Ensimmäisen ICSI:n teimme touko-kesäkuussa 2014. Säästimme rahaa, jotta saimme kalliit lääkkeet ostetuksi, sillä työtilanteeni ei noihin aikoihin sijaisuuksia tehdessäni ollut kovin vakaa. Fiilikseni olivat sekavat, eivätkä Kristianin yhtään sen selkeämmät. Minun tulisi piikittää kehooni ylimääräisiä hormoneja, enkä tiennyt olisiko niistä minkäänlaista apua, tai kuinka ne minuun vaikuttaisivat. Yllätyksekseni pistot olivat kuitenkin odotettua helpompi sietää, kun piti mielessään mikä voisikaan olla niiden aikaansaama lopputulos. Miltei kahden viikon mittaisten hormonihoitojen ja pistosten jälkeen koitti kuitenkin viimein se vaihe, jota pelkäsin kaikkein eniten, hoidon onnistumista lukuunottamatta: munasolujen keräys tehtiin erittäin vahvojen kipulääkkeiden avulla, jotka ilman epäilyksen häivää veivät kivut mennessään, vaan kokemaani epämiellyttävyyden tunteeseen ne eivät tehonneet. Mutta niin kipu kuin epämiellyttävyyskin ovat siedettävissä, jos vaa'an toiseen kuppiin laitetaan oman perheen mahdollisuus. Operaatio oli ohi muutamassa minuutissa. Muistan kuinka Kristian talutti minua toimenpidehuoneesta lepohuoneeseen ja istui vierelläni sänkyni laidalla hiuksiani silitellen, minun selittäessäni samaan aikaan lääkehöyryissäni jotain sekavaa. Tovin lepäilyn jälkeen meille annettiin lupa poistua, ja keräys oli ohitse. Tuo päivä oli 28. syntymäpäiväni.

Toipuminen operaatiosta alkoi. Samalla alkoi muutaman päivän piinaava odottelu. Saisimmeko alkiota jonka voisimme siirtää, olisivatko hedelmöittyminen ja jakautuminen tapahtuneet niin, että siirto olisi mahdollinen? Ja odottavan aika on pitkä. Parin päivän päästä kuitenkin saapui tuo odotettu puhelu, ja saimme kuulla, että kerätyistä munasoluista molemmat tosiaankin olivat hedelmöittyneet ja jakautuneet normaalisti. Se oli hyvä uutinen, vaikka kaksi munasolua olikin jo alun alkaen huomattavasti vähemmän kuin olimme toivoneet. Siirtopäivä oli kesäkuun alussa, ja päädyimme lääkärin suosituksesta siirtämään vain toisen alkioista, vaikka usein kahden alkion siirtäminen yhtä aikaa onkin tavallisempaa. Minun tapauksessani tämä vain ei ole mahdollista, sillä 23-vuotiaana sain kuulla, että kohdustani on löydetty kasvain. Kasvain poistettiin ja leikkaus varmisti sen olleen helpotukseksemme hyvälaatuinen lihaskasvain, myoma, mutta sillä oli silti omat seurauksensa, joista mahdollisen raskaaksi tulemisen vaikeutumisen lisäksi yksi oli se, ettei kaksosraskauden pelossa minulle ollut mahdollista siirtää kuin yksi alkio kerrallaan. Niinpä toinen alkiomme pakastettiin myöhempää siirtoa varten. Tämä myöhempi siirto tuli ajankohtaiseksi ensimmäisen alkionsiirron epäonnistuttua, ja lokakuussa 2014 jännitimme tuloksia alkion sulatuksesta, selviäisikö se terveenä ja pääsisimmekö siirtoon saakka. Kaikki meni hyvin ja alkio siirrettiin, mutta meidän tarinamme sai jatko-osan, ja tuloksettoman ensimmäisen hoitokerran jälkeen aloitimme lapsettomuushoidon nro. 2.


Toinen hoitomme ajoittui joulukuuhun 2014. Aloitimme kaiken alusta. Säästimme jälleen rahat lääkkeisiin, ja minä pistin ja piikitin, ja elin hormonien myllerryksessä. Kristianin tuki oli valtava apu. Hän ei koskaan paheksunut hormonien aiheuttamia itkukohtauksiani eikä yleistä herkkähipiäisyyttänikään. Tässä kohti kiitos jonnekin korkeuksiin siitä, että minulla on sellainen mies kuin Kristian. Jos kirjoittaisin tähän kohtaan kaikki häntä kohtaan tuntemani tunteet ja kuvailevat, ylistävät ja rakastavat adjektiivit emme pääsisi tarinassa koskaan eteenpäin, sillä lista tulisi olemaan loputon. Niinpä sanon vain, etten paremman miehen kanssa tällaista elämänvaihetta voisi läpi käydä, sillä muuhun en juuri tällä hetkellä pysty.

Tällä kertaa pistämäni lääkeannokset olivat huomattavasti suuremmat kuin ensimmäisellä hoitokerralla, sillä tuo ensimmäinen kerta kerrytti meille vain kaksi kerättyä munasolua, kun tavanomainen saalis on noin 10. Näin ollen lääkärimme olivat sitä mieltä, että pistämäni lääkeannos oli ollut liian pieni, ja annosta nostettiin suuremman munasolumäärän toivossa. Päivät kuluivat, lääkkeet vähenivät, ja tuli taas keräyksen aika. Ultrassa meille oli intoa puhkuen kerrottu kuinka monta munasolua keräystä odottikaan, jolloin oletimme saaliin olevan hyvä, ja saisimme todennäköisesti useamman alkion myös pakastetuksi!

Kun soitto tuloksista viimein tuli kuulimme, että reilusta kymmenestä kerätystä munasolusta vain yksi oli hedelmöittynyt ja jakautunut normaalisti. Yksi. En voinut käsittää sitä. Muistan kuinka tunteet vaihtelivat täysin laidasta laitaan, osittain varmasti myös kehossani vaikuttaneiden hormonien vuoksi. Suurimman osan ajasta osasimme olla äärettömän iloisia, sillä meillä oli nyt yksi mahdollisuus, mutta samaan aikaan koimme hetkittäin jopa suurta surua siitä, ettei siirrettäväksi kelpaavia munasoluja ollutkaan enempää, vain se yksi ainoa. Jouduimme nimittäin pakon edessä miettimään myös lapsettomuushoitojen taloudellista puolta, sillä yhteiskunta avittaa lapsettomia pareja kolmen hoitokerran ajan, ja yhdeksi hoidoksi lasketaan kerta joka saa aikaan vähintään yhden alkion siirron. Tähän ei siis lasketa itse alkioiden siirtojen määrää, vaan ne munasolujen keräykset, joista on seurannut siirto, jolloin sillä ei ole merkitystä onko tuosta keräyksestä saatu 1 vai 10 siirrettävää alkiota, ne ovat siitä huolimatta yhä yhtä yksittäistä hoitoa. Ja meidän toinen hoitokertamme tuotti monien mahdollisuuksien sijaan siis vain tuon yhden ainoan alkion. Se tuntui toisinaan jopa hoitokerran hukkaan heittämiseltä. Olisi ollut täysin realistista saada useampi mahdollisuus, mutta nyt tämä kallis, arvokas, perhehaaveillemme elintärkeä hoitokerta olisi vain yhden munasolun varassa. Mutta eihän siihen tarvitakaan kuin vain yksi, eihän..? Siirto tehtiin, ja seuraavat kaksi viikkoa odottelimme tulosta vain kuullaksemme jälleen nuo sanat: "olen pahoillani, mutta raskaustestinne oli negatiivinen".


Olemme siis käyneet läpi kaksi lapsettomuushoitoa, ja jäljellä on vielä viimeinen hoitokerta. Sen jälkeen hoitoja on vielä mahdollista jatkaa, mutta yhteiskunnan tuen lakatessa tulee koko hoito maksaa itse, jolloin summa kohoaa useisiin tuhansiin euroihin.

Nyt muutama vuosi tapahtumien jälkeen vasta ymmärrän kuinka raskas vuosi 2014 on meille ollut. Prosessoimme edelleen saamaamme tietoa siitä, että olimme oikeasti lapsettomia ja ettemme ilman kalliita hoitoja tulisi saamaan perhettä, sekä kokeilimme yhden inseminaation ja kaksi ICSI:ä, tuloksetta. Ei siis ihme, että toisen epäonnistuneen hoitokerran jälkeen olimme kumpikin niin väsyneitä, että päätimme lykätä kolmannen hoidon aloittamista tulevaisuuteen. Se päivä tulevaisuutta ei ole vieläkään koittanut. Pidimme kuitenkin koko ajan mielessämme, että ajan tuntuessa sopivalta olisimme jälleen yhteydessä lapsettomuuspoliklinikalle, ja kokeilisimme vielä, edes yhden ainoan kerran. Mutta hyvin pian tämän päätöksen jälkeen havahduin ajatukseen, joka jollain tapaa pitää minua otteessaan yhä vieläkin: osa minusta vastustaa ajatusta hoitojen jatkamisesta kaikella voimallaan. Syy siihen on oikeastaan aivan liiankin yksinkertainen. Tuntuu niin paljon helpommalta vain jäädä tähän ja pitää kynsin hampain kiinni tästä yhdestä mahdollisuudesta, kun meillä sellainen vielä on. Meillä on vielä mahdollisuus! Ja tätä yhtä mahdollisuutta lähemmäs emme välttämättä koskaan pääse. Silloin kun vaihtoehtona on kokeilla ja pettyä jälleen kerran heräten pakosti huomaamaan kuinka mahdollisuudet onnistumiselle ovat jälleen entistä heikommat, tuntuu helpommalta vain antaa olla, ja pitää kiinni näistä mahdollisuuden rippeistä. Mutta myös loputon odottelu tulisi jossain vaiheessa kostautumaan itsesyytöksillä. "Miksi emme käyttäneet mahdollisuuttamme silloin, kun ei ollut vielä liian myöhäistä? Mitä jos..?". Ja jossittelemaan emme aio vajota. Luopuessamme kuitenkin osittain pakonomaiseksi muuttuneesta perheen perustamisen tarpeesta huomasimme nauttivamme aina vain entistä enemmän toistemme seurasta. Ihan vain kahdestaan. Olemme aina nauttineet kahdenkeskisestä ajastamme, mutta tällaisten kokemusten jälkeen tarvitsimme etäisyyttä pettymyksiin. Kristianin kosittua minua 11.9.2015, ja samalla päätettyämme hääpäivämme 12.8.2017 päätimme myös lapsettomuushoidon nro. 3 odottavan hääpäivämme yli.


Mutta miksi me haluamme puhua aiheesta julkisesti, ja juuri nyt? Tänään, toukokuun toisena lauantaina vietetään lapsettomien lauantaita. Ja meitä lapsettomia pareja on niin paljon. Löydän lähipiiristäni lapsettomuudesta kärsiviä tai kärsineitä pareja riittävästi joka sormelle, joten me emme todellakaan ole ainoita! Emmekä ainoiksi jää. Osittain lohduttavaa, vaikka tätä en toivoisikaan kenenkään kokevan. Mutta yleisyydestään huolimatta lapsettomuus on edelleen tabu. Ja tabu tai ei, me emme koe tarvetta piilotella sitä keitä me oikeasti olemme, vaan tahdomme vapaasti olla se miltei kahdeksan yhdessä eletyn vuoden jälkeen naimisiin pian menevä lapseton pari, jotka vastoinkäymisistä huolimatta ovat edelleen onnellisia yhdessä! Haluamme myös olla tuki niille pareille, jotka ovat käyneet tai tulevat käymään läpi saman minkä mekin, sillä tiedämme ettemme ole yksin, ja näin tahdomme näyttää myös muille ettette tekään ole yksin. Lisäksi nyt on aika karsia elämästä pois se kaikki täysin turha negatiivisuus, joka syö sitä energiaamme jonka haluamme käyttää aivan muihin asioihin kuin uteluihin pian tulevasta perheenlisäyksestä tai ulkopuolisten salaisiin veikkauksiin siitä, olemmeko lapsettomia vai emme. Enää ei tarvitse veikkailla. Tosin valitettavasti tästä asiasta avoimesti puhuminen saattaa johtaa jatkossa hieman erilaisiin katseisiin ja kommentteihin, mutta toivottavasti osaamme välttää osallistumasta niihin turhanpäiväisiin taisteluihin niitä satuttavia kommentteja vastaan, joiden mielestä meidän tulisi vain tyytyä kohtaloomme ja lopettaa leikkimästä jumalaa. Meidän ei tarvitse sietää sellaista! Meidän ei tavitse sietää syytöksiä siitä, että mekin toivomme enemmän kuin mitään muuta omaa perhettä, joka niin monelle on itsestäänselvyys. Toivomme edelleen niin kauan kuin toivoa on, mutta samalla olemme kääntäneet tämän niin monta paria erottaneen koettelemuksen vahvuudeksemme, sillä me olemme selvinneet yhdessä pahimman yli! Me voimme ja osaamme nauttia elämästä, vaikka mukanamme kulkeekin suru. Pitää vain nähdä se hyvä, jota meillä juuri nyt, juuri tässä hetkessä on! Me voimme esimerkiksi nauttia pitkiksi venyneistä sängyssä vietetyistä viikonloppuaamuista. Me voimme nauttia ex tempore lähdöistä ja suunnittelemattomuuden jännittävyydestä. Me voimme nauttia elämästä, vaikka mikään ei koskaan tule viemään meiltä pois sitä syvään uurrettua, sammumatonta toivonkipinää omasta perheestä, omasta lapsesta. Meidän täytyy ymmärtää ja hyväksyä se, että tämä asia ei ole meidän päätettävissämme. Aivan. Se ei ole meidän päätettävissämme, mutta voimme päättää kuinka siihen suhtaudumme! Me voimme päättää tuhlaammeko arvokasta aikaamme murehtimiseen ja itsesäälissä rypemiseen, vai näemmekö mieluummin tässäkin vastoinkäymisessä valoisan puolen, sen mitä hyvää meillä kaikesta tästä huolimatta on. Eikä se tee meidän toiveestamme yhtään vähemmän arvokasta, jos osaamme nauttia elämästä näin kuin se meille nyt on annettu.

Lapsettomuus ei ole puheissamme päivittäin, viikottain eikä aina kuukausittainkaan, mutta se kulkee meidän mukanamme äänettömästi ja sanattomasti, joka päivä, joka hetki. Meillä on hyviä päiviä ja huonoja päiviä. Mutta joka päivä kaikesta huolimatta me olemme onnellisia. Yhdessä. Vaikka sitten ikuisesti kahdestaan. Sillä tämä rakkaus on tehty kestämään ❤️ 

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Huiskuviirit - DIY

Pohdiskelin aiemmin helmikuussa sitä mitä tapahtuu, kun viimein astumme avioparina ulos kirkon ovista. Onko meitä vastassa riisiä, saippuakuplia, kyyhkysiä vai jotain ihan muuta? Muun muassa näitä vaihtoehtoja listattiin siis postauksessa, joka kantoi nimeä Is it the Kraken..? Samassa kirjoituksessa kerroin, että me monien ihanien vaihtoehtojen joukosta päädyimme siihen kaikkein perinteisimpään, ja meille molemmille ainoaan oikeaan vahtoehtoon, riisiin. Mutta jotta kaikki ei kuitenkaan olisi aivan liian tavallista päätimme myös, että lapsivieraamme saavat riisipussien sijaan käsiinsä helpommin heiluteltavat huiskuviirit, tai millä nimellä kukakin nämä keppeihin kiinnitetyt nauhahässäkät tunteekaan! Rakkaalla lapsella on tässä tapauksessa montakin lempinimeä, vaan ei yhtään virallista, hih! 

Koska mieleisiäni sopivan hintaluokan huiskuviirejä tuntui olevan vaikea löytää päätin tehdä viirit itse. Ja mikäpä ettei, sillä nehän osoittautuivat helpoiksi tehdä! Mutta miten - siitä seuraavassa!

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * 

Huiskuviirien valmistusta varten varasin itselleni saksien lisäksi puukeppejä, pieniä silmuruuveja, välirenkaita, kulkusia, erilaisia nauhoja sekä pihdit ja vasaran. 

Valitsemani puukepit olivat 30cm pitkiä, mutta aikuiseen käteen hieman pidempi keppi olisi saattanut olla vielä aavistuksen verran parempi. Meidän huiskuviirimme ovat kuitenkin tarkoitettu lasten käsiin, jolloin mitta on varmasti täysin sopiva! 


Kiinnitin silmuruuvit tukevasti keppien päihin vasaran ja Kristianin käsivoimien avulla. Voimaa niiden paikoilleen vääntämisessä siis todellakin tarvitsee, ja kun Kristian aivan oma-aloitteisesti halusi hääaskarteluissa minua auttaa otin avun kiitollisena vastaan ja annoin hänen tehdä tämän työn.


Kepin vain toiseen päähän kiinnitettyyn silmuruuviin sujautin yhden välirenkaan, johon tuli kaksi kulkusta. Tämän jälkeen puristin renkaan tiukasti kiinni pihdeillä, jotta kulkuset eivät kovin herkästi pääsisi putoamaan. Sitten lisäsin vielä toisen renkaan, johon kiinnitettäisiin seuraavaksi kaikki nauhat.



Nauhoja minulla oli useampaa erilaista, joten huiskuviirejäkin tuli näin ollen hieman erilaisia, vaikkakin silti edelleen saman sävyisiä. 

On täysin oman maun mukaista minkä mittaisia nauhoja käyttää, mutta minun nauhani olivat noin metrin mittaisia, jolloin ne kaksinkerroin taitettuna jäivät roikkumaan kauniisti suunnilleen kepin mitan verran itse keppiä pidemmiksi. Nauhat kiinnitin hyvin yksinkertaisesti leikkaamalla sopivan mittaisen pätkän, ja solmimalla sen suunnilleen keskikohdastaan kiinni renkaaseen. Lopuksi puristin myös nauhojen renkaan tiukasti pihdeillä, jotteivät nauhat pääsisi irtoamaan helposti. 



Ja lopputulos - se on tässä!



perjantai 5. toukokuuta 2017

Tj 99 ja iltakengät

Häihin jäljellä olevien päivien lukumäärä on enää vain kaksinumeroinen!!!!!
Sitä suuremmalla syyllä häiden järjestelyn suhteen on pistetty nyt kaasu pohjaan, ja posti syytää paketteja toisensa perään sen minkä ehtii samalla kun kotimme on vuorattu täyteen jos jonkinlaista DIY-projektin poikasta. Näiden projektien valmistumista odotellessa seuraavaksi esittelyvuoron saavat kengät, jotka vaihtuvat jalkaani hääpäivän illaksi. 

Alttarille haluan ehdottomasti astella korkokengät jalassa, se on selvä. Mutta koska juhlapaikkanamme toimivan tanssilavan ympäristö on yhtä suurta nurmikenttää voisi korkokengillä koko illan kulkeminen jossakin vaiheessa kostautua pahemman kerran ja hääpukuni saattaisi saada maanpinnasta hieman uutta väriä itseensä, tai vähintään joka askeleella hermoja kiristävä korkojen nurmeen uppoaminen alkaisi ärsyttää. Lisäksi vaikka koroista hurjan paljon pidänkin melkoisen mukavuudenhaluisena ihmisenä haluan kuitenkin vaihtaa illaksi korottomiin, helppoihin kenkiin, joilla on helppo tanssia! 

Näiden helppojen kenkien etsiminen on ollut haastavaa, ja haasteet ovat olleet jälleen sitä lajia, jossa päättämättömyys näyttelee pääosaa. Välillä etsinnässä ovat olleet ballerinat, toisinaan mieleni teki tennareita ja aika ajoin haaveilin myös esimerkiksi loafereista. Samoin suurta valinnanvaikeutta aiheutti se olisivatko kengät minkä tyyliset, eli haluaisinko ennemmin esimerkiksi hauskat eripariset pupukengät vai glitteröidyt tai jollain persoonallisella tavalla koristetut näyttävät kengät vai kengät, jotka eivät juurikaan kiinnitä huomiota tai kerää katseita.

Yhdet löytämistäni vaihtoehdoista eivät tuntuneet jättävän minua rauhaan, vaan palasivat aina mieleeni kun ajattelin aihetta. Viikosta toiseen, tai oikeastaan jopa kuukaudesta toiseen ne kummittelivat mielessäni, joten eikö silloin voisi kuvitella olevansa aika varma siitä, että tällöin kengät varmasti ovat myös mieluisat?! Niinpä menin, ja tilasin ne. Enkä katunut.

Tässä ne ovat, minun iltakenkäni. 


Ps. Jääkiekon MM-kisat alkavat tänään, jihuu! Sohvaperunaviikot ovat täällä! 

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Häädieetti - Vanha minä vs. Uusi minä

Siitä on pitkä aika kun viimeksi kirjoitin tästä aiheesta, ja kirjoittamattomuuteen on syy: tuloksettomuus ja epäonnistumisen tunne. 

Alussa muutokset olivat helposti niin puntarissa kuin mittanauhallakin havaittavissa, samoin vaatteista eron huomasin kyllä. Mutta kuten aiemmin olen jo kirjoittanut peilistä minua katsoi aina vain se aivan samannäköinen ja -kokoinen Niina kuin aina ennenkin. Ensimmäinen todellinen havahtuminen painon putoamiseen olikin oikeastaan vasta se, kun minulle alettiin huomautella asiasta. 


Nyt viimeiset kuluneet kuukaudet olen ottanut ruokavalion kanssa hieman löysemmin, lähinnä enemmänkin järkevästi syöden kuin millään varsinaisella dieetillä ollen, ja toisinaan yksi herkuttelupäivä viikossa on saattanut lipsua useampaankin viikottaiseen herkuttelukertaan. Liikkumaan olen kuitenkin päässyt, sillä tammikuussa mennyt nilkkani on ollut helmikuisen kaukaloon palaamisen jälkeen aika hyvä, eikä reenejä ole tarvinnut jättää enää väliin. Toisin sanoen viime ajat olen syönyt oman pääni mukaan, herkutellutkin, mutta myös liikkunut. Ja niin painoni alkoi nousta. Tämän huomattuani en moneen viikkoon halunnut enää käydä puntarilla - kunnes muutama päivä sitten rohkaistuin ja uskaltauduin katsomaan millaista lukemaa vaaka minulle tässä vaiheessa näytti. Kuten pelkäsinkin - paino oli jälleen noussut. Samalla hetkellä pieni ahdistuksen tunne alkoi hiipiä pääkoppani sisälle, ja pohdin kuumeisesti kuinka ihmeessä olin saattanut päästää itseni jälleen tähän tilanteeseen, ja kuinka tällä menolla olisin aivan kohta takaisin lähtöpisteessä. Ja kuinka kovasti olin tehnyt töitä paremman kunnon, terveellisemmän olotilan ja sopusuhtaisemman vartalon eteen! Niinpä seuraavaksi yritin unohtaa ja kieltää koko asian ja olla kuin en vaa'alla olisi käynytkään, mutta kun mieleeni muistui kuinka olinkaan puhunut lähteväni Sinin kanssa jo vaihtuneen toukokuun aikana isämme luokse sovittamaan hääpukuani, nousivat yhä vain suuremmat hikikarpalot otsalleni. Mitä jos en enää mahdukaan hääpukuuni?! 

Mutta kuten todettua, yritin unohtaa koko asian ja murehtia vasta myöhemmin. 

Toissailtana selailin puhelimeeni tallennettuja kuvia yrittäessäni etsiä viime vapun aikaisia otoksia, joissa pesemme Kristianin kanssa autojamme täysin lumettomassa pihassamme ja nautimme auringon lämmöstä. Vähän eri kuin tänä vappuna, kun lunta satoin vaakatasossa niin ettei eteensä tahtonut nähdä. Silloin silmiini osui kuva, jota jäin katselemaan pitkäksi aikaa. Tuijottelun jälkeen kaivoin puhelimeni syövereistä uuden kuvan, ja katsoin sitä ja ensimmäiseksi löytämääni kuvaa vuorotellen. Olisiko helpompi, jos laittaisin kuvat samaan kuvaan vieretysten..? Tein niin. Sitten katsoin tekemääni kuvaa tarkemmin - ja jälleen kerran itse itselleni kasaamani painoon ja ulkonäköön kietoutuneet paineet hävisivät kuin tuhka tuuleen. 

Se kuva oli tämä. 


Vanha minä 2015 ja Uusi minä 2017. 
Ja nyt voin sanoa, että minäkin näen sen eron. 
Kuitenkin lohduttavinta on se, että näissä kahdessa kuvassa painollani ei ole aivan järkyttävän suurta eroa, mutta silmillä havaittava ero on suuri, ja sen pystyn nyt myöntämään itsekin. Niinpä taas kerran yritän laskea kierroksia ja lakata stressaamasta siitä, jos paino nyt laskemisen sijaan on puolessa vuodessa noussut viisi kiloa, kun ero vanhaan minään on kuitenkin sellainen, että jopa minä itse pystyn sen näkemään. 

Siispä vaa'asta viis, ja toivottavasti oloni on kolmen kuukauden kuluttua vähintään yhtä hyvä kuin tänään! 

Tässä vielä matkasta kohti hääkuntoa kertovat aiemmat postaukset: 

tiistai 2. toukokuuta 2017

Mitä vieraslahjaksi?

Vieraslahjat jakavat mielipiteitä. Joidenkin mielestä ne ovat hääjuhlalle yhtä välttämättömät kuin vaikkapa hääkakkukin, kun taas toisten mielestä täysi turhake ja pelkkää typerää ylimääräistä rahankulua. Suuresta joukosta löytyy aina keskenään sotivia mielipiteitä ja se me varmasti jokainen omakohtaisten kokemusten kautta jo tiedetäänkin. Mutta mikäli hääpari täysin vapaasta tahdostaan haluaa vieraitansa jollain pienellä erillisellä lahjalla muistaa eikö sen täydykin saada olla mahdollista? Toki samalla on syytä pitää mielessä myös se, että hyväksynnän tulee toimia ehdottomasti molempiin suuntiin, jolloin ei pidä loukkaantua myöskään siitä mikäli hääpari syystä tai toisesta ei tahdo vieraslahjoja jaettavan. 

Meidän häissämme vieraslahjat ovat niiden hankittavien asioiden listalla. Tosin myönnän, että alkuun Kristian hieman ihmetteli ajatusta lahjojen jakamisesta, mutta avattuani tavan sisältöä ja tarkoitusta, ja viimeistään kertoessani mitä olin vieraslahjoiksemme ajatellut oli hänkin sitä mieltä, että lahjat olivat hyvä idea. Toisille pareille on tärkeää, ettei vieraslahjana jaettava muisto ole pelkkä turhake, vaan jotain mahdollisimman monelle edes osittaiseen käyttöön tulevaa, kun taas toiset parit puolestaan haluavat antaa lahjaksi jotain sellaista mikä vain muistuttaa häistä, mutta varsinaiseen käyttöön se tuskin kovinkaan monelle tulee. Oli valinta niin tai näin, se on varmasti hääparin näköinen muisto, ja näin ollen juuri oikea valinta!

Mutta - mikä tuo pieni muisto sitten voisi olla?

Viimeistä edeltävässä postauksessa listasin erilaisia käyttötarkoituksia pilttipurkeille, ja yhtenä listalla olleista vaihtoehdoista oli purkeissa jaettavat vieraslahjat. Tähän postaukseen pääset esimerkiksi tästä. Mutta koska muitakin ideoita toki löytyy, niin niitäpä listataan heti seuraavassa!

* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *


Voisiko vieraslahja olla jotain juotavaa?
Vaikkapa pieni shamppanjapullo...


Kuvat vasemmalta oikealle, ylärivi: kuva ja kuva
alarii: kuva ja kuva

... tai viinipullo... 


Kuvat vasemmalta oikealle, ylärivi: kuva ja kuva
alarivi: kuva ja kuva

... tai kenties jokin miedompi alkoholijuoma, vaikka aivan itse tehtynä... 


Kuvat vasemmalta oikealle, ylärivi: kuva ja kuva
alarivi: kuva ja kuva

... tai aina tarpeellinen vesipullo...


Kuvat vasemmalta oikealle, ylärivi: kuva ja kuva
alarivi: kuva ja kuva

...tai se yksi viime vuosien suosituimmista, eli DIY -juoma


Kuvat vasemmalta oikealle, ylärivi: kuva ja kuva
alarivi: kuva ja kuva

Halutessaan voi vierailleen toki jakaa myös vaikkapa valmiita Hangover kittejä helpottamaan häiden jälkeistä oloa.


Kuvat vasemmalta oikealle, ylärivi: kuva ja kuva
alarivi: kuva ja kuva

Vai voisiko vieraslahja olla jotain syötävää, kuten macaroneja...


Kuvat vasemmalta oikealle, ylärivi: kuva ja kuva
alarivi: kuva ja kuva

...s'moreja...

Kuvat vasemmalta oikealle, ylärivi: kuva ja kuva
alarivi: kuva ja kuva

...cake popseja... 


Kuvat vasemmalta oikealle, ylärivi: kuva ja kuva
alarivi: kuva ja kuva

...tai pikkuleipiä!


Kuvat vasemmalta oikealle, ylärivi: kuva ja kuva
alarivi: kuva ja kuva

Enemmän suolaisesta pitäville sopisi myös vaikka pitsa


Kuvat vasemmalta oikealle, ylärivi: kuva ja kuva
alarivi: kuva ja kuva

Jokaiselle oma häissä käytettävä sekä häiden jälkeen kotiin vietävä kahvikuppi on vieraslahja, jonka olen itse muutamista häistä bongannut, ja se toimii kyllä aina! Kahvikuppien rinnalla häissä jaetaan toisinaan boolimukeja.


Kuvat vasemmalta oikealle, ylärivi: kuva ja kuva
alarivi: kuva ja kuva

Mutta jos kupit on vuokrattu eikä niitä kykene vieraslahjoina jakamaan, voi pussiin sujauttaa vaikkapa kahvia... 

Kuvat vasemmalta oikealle, ylärivi: kuva ja kuva
alarivi: kuva ja kuva

...tai teetä.


Kuvat vasemmalta oikealle, ylärivi: kuva ja kuva
alarivi: kuva ja kuva


Muista kuin suuhun pantavista vieraslahjoista saippua on monelle hyödyllinen ja käyttöön tuleva lahja...


Kuvat vasemmalta oikealle, ylärivi: kuva ja kuva
alarivi: kuva ja kuva


... ja samoin kynttilä.


Kuvat vasemmalta oikealle, ylärivi: kuva ja kuva
alaivi: kuva ja kuva

Entä miten olisi tulitikuista apua kynttilöiden sytytykseen... 


Kuvat vasemmalta oikealle, ylärivi: kuva ja kuva
alarivi: kuva ja kuva

...ja sytykkeistä takan tai saunan lämmitykseen! 


Kuvat vasemmalta oikealle, ylärivi: kuva ja kuva
alarivi: kuva ja kuva


Hauska vieraslahja olisi myös häiden soittolista...


Kuvat vasemmalta oikealle, ylärivi: kuva ja kuva
alarivi: kuva ja kuva



...tai pöytiin jaetut lotto-kupongit tai arvat


Kuvat vasemmalta oikealle, ylärivi: kuva ja kuva 
alarivi: kuva ja kuva

Olemassa ei ole yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua, vaan hyviä, toimivia sekä hauskoja ideoita riittää aivan loputtomiin saakka, ja niinpä tämä kokoamani lyhyt esimerkkilistaus on vain hyvin pieni pintaraapaisu siihen mitä kaikkea häiden vieraslahjana onkaan mahdollista antaa. Mutta - mitä vieraslahjoja pitääkään sisällään tämä meille saapunut pieni postipaketti, se selviää vasta häiden jälkeen!