Elämää avoimuuden jälkeen

Lauantaina ensimmäistä kertaa koskaan avasimme ulkomaailmalle viisi vuotta sitten elämämme mullistanutta teemaa nimeltä lapsettomuus. En olisi koskaan osannut odottaa mitä kaikkea tuon tekstin julkaiseminen tulisi tuomaan tullessaan, ja sen seurauksena halusin kirjoittaa tästä meitä henkilökohtaisesti koskettaneesta aiheesta vielä uudelleen.

Joten, millaisin miettein olemme tulleet lapsettomien lauantaista tähän päivään, siitä seuraavassa.   

❤️      ❤️      ❤️

Vaikka emme päätöksen tehtyämme missään vaiheessa Kristianin kanssa epäröineet asian julkistamista sanon kuitenkin suoraan, että itse julkaisuhetkellä meitä jännitti aika paljon. Minua varsinkin. Niinpä pyysin Kristiania pitämään minua kädestä samalla, kun viimein hieman tärisevin käsin siirsin hiiren osoittimen julkaise-napin kohdalle, ja klikkasin sen vasemmanpuoleista näppäintä. Mutta eikö pelko ole luonnollinen reaktio, kun avaat sisimpäsi ja tiedät olevasi avoin sellaisessa asiassa, johon joidenkin ymmärrys ei tasolla tai toisella riitä..? 

Todellisuudessa ihmisten reaktiot ovat olleet suurelta osin juuri sellaisia kuin odotimme, mutta samaan aikaan myös jossain määrin odottamattomia, ja havaittavissa on ollut selvästi viisi erilaista tapaa, joilla kertomaamme on suhtauduttu. Toiset haluavat osoittaa tukensa, herkistyvät, myötäelävät, järkyttyvätkin ehkä jopa hieman. Toiset yllättyvät, rohkaisevat ja kannustavat, haluavat kiittää uskalluksesta. Toiset eivät ehkä osaa käsitellä saamaansa tietoa, sulkevat silmänsä koko asialta, ja jatkavat eteenpäin kuin mitään eivät olisi nähneetkään. Toiset kuvittelevat, että julkaisemalla jotain näin henkilökohtaista haluamme vain huomiota. Toiset eivät hyväksy. 

Mutta tämän me tiesimme. Me tiesimme, että lapsettomuus on yhä edelleen vaiettu salaisuus, josta puhuminen herättää tunteita laidasta laitaan. Yhä edelleen, vuonna 2017. 

Tämän tiedostamisesta huolimatta minua itseäni hämmästyttää, kuinka ajattelevat ihmiset, joiden mielestä lapsettomuudesta ääneen ja avoimesti puhuminen ei voisi olla mitään muuta kuin huomion hakemista. Eikö tosiaan voisi? Useammat saattavat kyllä ihmetellä miksi näin henkilökohtaisesta asiasta halutaan puhua ääneen, mutta on eri asia pohtia sen syitä, kuin olettaa tietävänsä se syy. Tässä kohtaa muuten pohdittavaksi sellainen ajatus mikä ero onkaan siinä, että lapsettomuudesta puhumista pidetään henkilökohtaisena asiana, mutta perheenlisäyksen saapumisesta uteleminen ei mene henkilökohtaisuuksiin..? Niinpä. Näin aseteltuna eivätkö ne tunnukin aivan yhtä henkilökohtaisilta? Seuraava kysymys on: auttaako puhumattomuus? Se ehkä siistii ongelman ja saa kaiken näyttämään helpolta, mutta entä ne ihmiset, jotka kuukaudesta toiseen, jopa vuodesta toiseen käyvät läpi näitä ajatuksia vain hiljaa itsekseen tai pienen asiasta tietävän piirin kesken, ja vain siksi, etteivät kaikki halua kuulla, että tällainenkin ongelma kuin lapsettomuus yhteiskunnastamme löytyy..?  Ja jos lapsettomia pareja on yksi viidestä, niin suomalaisten väkiluku joita se koskettaa on todella suuri! Pitäisikö niin monen ihmisen vaieta ja surra hiljaa esittäen muille, että kaikki on hyvin? Ei minun mielestäni. Minä uskon, että asiasta puhumisessa ei voi olla mitään väärää. Eihän kukaan kieltäisi raskaana olevaakaan puhumasta ajatuksistaan ja tunteistaan, joten miksi lapsettomat pitäisi vaientaa? 

Suoraa negatiivista palautetta emme ole saaneet, vaikka rivien välistä voikin lukea paljon, ja toisinaan myös selkeä vaikeneminen on tulkittavissa hyvin monella tapaa. Tuon tekstin julkaisemisen aikaansaamat reaktiot ovat kuitenkin olleet kiitosta, rohkeuden ihailemista ja kannustusta sekä myös kauan syvälle sisimpään suljettujen ajatusten ja tunteiden, omakohtaisten kokemusten jakamista meidän kanssamme. Ja juuri siitä tässä on kyse! Nimittäin tuota tekstiä kirjoittaessani ajattelin ja toivoin, että jospa vain tekstini voisi auttaa edes yhtä lapsetonta paria selviämään koettelemuksestaan hieman paremmin, tai jos se voisi tuoda lohtua yhdellekin ihmiselle, tekstin julkaiseminen olisi sen arvoista! Ja tiedättekö, on liikuttavan ihanaa saada tietää, että tuo toiveeni toteutui, mutta vaan niin paljon suuremmassa mittakaavassa kuin olin uskaltanut edes ajatella, sillä jo nyt tiedän, että kirjoituksestani on ollut apua monelle tahattomasta lapsetomuudesta kärsivälle.

Mutta sitä emme osanneet aavistaa, mitä me tulisimme saamaan. Nimittäin mieltäni lämmittää erityisen paljon se, kuinka paljon olemme saaneet viestejä ihmisiltä, jotka ovat samassa tilanteessa meidän kanssamme. Ihmisiltä, jotka eivät ole syystä tai toisesta uskaltaneet hakeutua tutkimuksiin, tai aloittaa hoitoja. Ihmisiltä, jotka ovat käyneet samat, rankat hoidot läpi kerta toisensa jälkeen. Ihmisiltä, jotka eivät onnistuneet. Ja ihmisiltä, jotka onnistuivat. Ja kaikki ne ihanat, rohkeat yhteydenotot, joilla meille on haluttu osoittaa tukea, ja kaikki ne ihmiset, jotka ovat halunneet meille kertoa sen omakohtaisen kokemuksensa, antavat meille samalla toivoa ja uskoa siihen, että ehkä vielä joku päivä meillekin se onni suodaan, eikä toivoa pidä koskaan menettää ❤️

❤️      ❤️      ❤️

Tähän aiheeseen liittyen meillä on jaettavana vielä monen monta tarinaa ja ajatelmaa, mutta jätetään ne hetkeksi, ja keskitytään nyt häiden valmisteluun, sillä päiviä on jäljellä enää 86! ❤️

Ps. Mä olen TAAAAAAAAAAAS flunssassa!