Siitä on pitkä aika kun viimeksi kirjoitin tästä aiheesta, ja kirjoittamattomuuteen on syy: tuloksettomuus ja epäonnistumisen tunne.
Alussa muutokset olivat helposti niin puntarissa kuin mittanauhallakin havaittavissa, samoin vaatteista eron huomasin kyllä. Mutta kuten aiemmin olen jo kirjoittanut peilistä minua katsoi aina vain se aivan samannäköinen ja -kokoinen Niina kuin aina ennenkin. Ensimmäinen todellinen havahtuminen painon putoamiseen olikin oikeastaan vasta se, kun minulle alettiin huomautella asiasta.
Nyt viimeiset kuluneet kuukaudet olen ottanut ruokavalion kanssa hieman löysemmin, lähinnä enemmänkin järkevästi syöden kuin millään varsinaisella dieetillä ollen, ja toisinaan yksi herkuttelupäivä viikossa on saattanut lipsua useampaankin viikottaiseen herkuttelukertaan. Liikkumaan olen kuitenkin päässyt, sillä tammikuussa mennyt nilkkani on ollut helmikuisen kaukaloon palaamisen jälkeen aika hyvä, eikä reenejä ole tarvinnut jättää enää väliin. Toisin sanoen viime ajat olen syönyt oman pääni mukaan, herkutellutkin, mutta myös liikkunut. Ja niin painoni alkoi nousta. Tämän huomattuani en moneen viikkoon halunnut enää käydä puntarilla - kunnes muutama päivä sitten rohkaistuin ja uskaltauduin katsomaan millaista lukemaa vaaka minulle tässä vaiheessa näytti. Kuten pelkäsinkin - paino oli jälleen noussut. Samalla hetkellä pieni ahdistuksen tunne alkoi hiipiä pääkoppani sisälle, ja pohdin kuumeisesti kuinka ihmeessä olin saattanut päästää itseni jälleen tähän tilanteeseen, ja kuinka tällä menolla olisin aivan kohta takaisin lähtöpisteessä. Ja kuinka kovasti olin tehnyt töitä paremman kunnon, terveellisemmän olotilan ja sopusuhtaisemman vartalon eteen! Niinpä seuraavaksi yritin unohtaa ja kieltää koko asian ja olla kuin en vaa'alla olisi käynytkään, mutta kun mieleeni muistui kuinka olinkaan puhunut lähteväni Sinin kanssa jo vaihtuneen toukokuun aikana isämme luokse sovittamaan hääpukuani, nousivat yhä vain suuremmat hikikarpalot otsalleni. Mitä jos en enää mahdukaan hääpukuuni?!
Mutta kuten todettua, yritin unohtaa koko asian ja murehtia vasta myöhemmin.
Toissailtana selailin puhelimeeni tallennettuja kuvia yrittäessäni etsiä viime vapun aikaisia otoksia, joissa pesemme Kristianin kanssa autojamme täysin lumettomassa pihassamme ja nautimme auringon lämmöstä. Vähän eri kuin tänä vappuna, kun lunta satoin vaakatasossa niin ettei eteensä tahtonut nähdä. Silloin silmiini osui kuva, jota jäin katselemaan pitkäksi aikaa. Tuijottelun jälkeen kaivoin puhelimeni syövereistä uuden kuvan, ja katsoin sitä ja ensimmäiseksi löytämääni kuvaa vuorotellen. Olisiko helpompi, jos laittaisin kuvat samaan kuvaan vieretysten..? Tein niin. Sitten katsoin tekemääni kuvaa tarkemmin - ja jälleen kerran itse itselleni kasaamani painoon ja ulkonäköön kietoutuneet paineet hävisivät kuin tuhka tuuleen.
Se kuva oli tämä.
Vanha minä 2015 ja Uusi minä 2017.
Ja nyt voin sanoa, että minäkin näen sen eron.
Kuitenkin lohduttavinta on se, että näissä kahdessa kuvassa painollani ei ole aivan järkyttävän suurta eroa, mutta silmillä havaittava ero on suuri, ja sen pystyn nyt myöntämään itsekin. Niinpä taas kerran yritän laskea kierroksia ja lakata stressaamasta siitä, jos paino nyt laskemisen sijaan on puolessa vuodessa noussut viisi kiloa, kun ero vanhaan minään on kuitenkin sellainen, että jopa minä itse pystyn sen näkemään.
Siispä vaa'asta viis, ja toivottavasti oloni on kolmen kuukauden kuluttua vähintään yhtä hyvä kuin tänään!
Tässä vielä matkasta kohti hääkuntoa kertovat aiemmat postaukset:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti