lauantai 13. toukokuuta 2017

Ikuisesti kahdestaan..?

"Seinänaapurien puolelta lasten äänet kaikuu
Tällä puolen vuosi vuodelta kasvaa hiljaisuus ja kaipuu
Kuin ankat Stenvallin taulusta, raitalakanoissa toinen valveilla
Kauanko jaksamme haaveilla kehtolaulusta?
 
Kun me ollaan lähekkäin itket kasvot minuun päin
Miksi kävi näin..?
Miten saan sut uskomaan olen tässä ainiaan
Sua rakastan vaikka jäätäis ikuisesti kahdestaan"
Haluan kertoa heti alkuun, että tämä teksti tulee olemaan tavanomaisia tekstejäni pidempi, sillä tällaista asiaa on vaikea kirjoittaa avaamatta yksityiskohtia, tai yrittämällä oikoa tarinassa eteenpäin. Ei. Tämä tarina on pitkä, mutta todellisia kokemuksiamme ja tuntemuksiamme sisällään pitävä kuvaus siitä, kun perheen perustaminen ei ole kiinni vain omasta tahdosta.

Olen törmännyt lukuisia kertoja sellaisiin oletuksiin, joissa lapsen saamista pidetään itsestäänselvyytenä. Tästä omakohtaisesta kokemuksestani kuitenkin tiedän, kuinka äärimmäisen väärä ja petollinen luulo tuo onkaan, sillä pitää paikkansa, ettei lapsia tehdä, niitä saadaan. Lapset ovat lahja. Mutta valitettavan harvoin osataan ottaa huomioon se mahdollisuus, ettei lapsen saaminen olisikaan niin helppoa kuin sen aina vain oletetaan olevan. Olisinpa laskenut ne kaikki kerrat kun minulta silmää iskien, tai toisinaan jopa avoimesti ihmetellen, on tiedusteltu josko meilläkin pian alettaisiin potemaan vauvakuumetta, ja samaan aikaan tämän hienovaraisen vihjailijan kyynärpää porautuu toistuvasti kylkiluideni väliin ikään kuin tehdäkseen lausahduksesta jollain tapaa hilpeämmän, ja vähemmän henkilökohtaisen. Ja lähes kaikki nämä kerta toisensa jälkeen toistuneet tilanteet minun on tehnyt mieli vain vastata, ettet kysyjä hyvä tiedäkään millaisia haavoja juuri parhaillaan noilla sanoillasi auki revit. Tai entä kuinka usein minulle on nähty tarpeelliseksi vihjata suoraan kuinka vuosi vuodelta vain ikäännyn lisää enkä nuorentumaankaan kykene, jolloin samassa lauseessa halutaan varmistaa minun olevan tietoinen siitä faktasta, että hedelmällisyyteni vain laskee ja laskee, ja samoin tekevät myös mahdollisuuteni raskautumiselle, ikään kuin en sitä itse ymmärtäisi tiedostaa. Ei, minä tiedän kyllä. Mutta tiedän myös sen, että elämä ei aina mene niin kuin sen itse suunnittelee.


Se oli elokuinen päivä vuonna 2012, kun makoilimme Kristianin kanssa vierekkäin. Keskustelimme tulevaisuuden suunnitelmistamme, ja yhtäkkiä kuulin Kristian sanovan ne sanat, joita olin odottanut aivan ikuisuudelta tuntuneen ajan: nyt lapsi saisi tulla, jos olisi tullakseen. Sydämeni jätti muutaman lyönnin väliin, ja päässäni löi hetken aivan tyhjää. Siinä ne sanat nyt olivat! Odotukseni oli siis vihdoin ja viimein opintojeni päättymisen myötä tullut päätökseen, ja nyt ne kauan kaivatut sanat oli sanottu, eikä onnella ollut enää mitään rajaa! Muistan sen tunteen yhä edelleen. Olin äärettömän onnellinen. Onnenhuumasta huolimatta yritin alkuun kuitenkin hillitä itseni parhaani mukaan, mutta ei aikaakaan kun ensimmäinen pienenpieni body löysi tiensä meidän odotuksen onnea odottavaan kotiimme. Sitten toinen. Ja kolmas. Pieniä vaatteita ehti kertyä kaksi suurta laatikollista ennenkö tajusin, että jokin saattaa olla vialla. Mutta ei kai nyt sentään... eihän sellaista oikeasti tapahdu. Eihän..? Alkuun nuo käyttämättömät pienet vaatteet nostattivat valtaisan innon ja rakkauden tunteen jotain sellaista kohtaan, joka ei ollut vielä edes olemassa, mutta kun aikaa kului perheen perustamisen onnea pursuavat haaveet alkoivat muuttua pelonsekaisiksi tuntemuksiksi siitä, että jokin on pielessä. Kun viimein vuosi "yrittämistä" tuli täyteen hautasin vaatteet syvälle vaatehuoneen perimmäisimpään nurkkaan. Me olimme virallisesti lapsettomia.

Pian ensimmäisen vuoden täytyttyä hakeuduimme terveyskeskuslääkärimme puheille, ja sieltä meidät ohjattiin tarkempiin tutkimuksiin keskussairaalaan. Saamamme tulokset eivät jättäneet mitään epäselväksi. Muistan kuinka istuimme lapsettomuuspoliklinikan tutkimushuoneessa, ja meiltä kysyttiin olimmeko koskaan ajatelleet lapsettomuushoitoja. Se tuntui utopistiselta. Katsoimme Kristianin kanssa toisiamme hämmentyneet ilmeet kasvoillamme ymmärtämättä vielä lainkaan tilanteen todellisuutta, ja muistan ajatelleeni, kuinka tämä ei voisi olla meidän elämäämme, tämän täytyi olla unta. Painajaista, josta onneksi pian heräisimme. Voi luoja... Meidän piti perustaa perhe. Ei meidän pitänyt joutua taistelemaan siitä! En koskaan aiemmin ollut ajatellut tulevani olemaan sellaisessa tilanteessa, vaikka vuoden lähestyttyä täyttymistään toki mielessäni oli ehtinyt käydä myös lapsettomuuden mahdollisuus. Mutta nyt se ei ollut enää pelkkä mahdollisuus, nyt siitä mahdollisuudesta oli tullut todellisuus.

Ensimmäisenä hoitomuotona meille ehdotettiin inseminaatiota. Okei. Eli nappuloita naamaan? Onnistuu. Söin lääkkeet, kävimme hedelmöitysklinikalla, ja odotimme raskaustestin tuloksia. Negatiivinen. No, mutta tähänhän oli jo totuttu. Ei muuta kuin uutta yritystä! Menimme takaisin lapsettomuuspolille suunnitellaksemme hoidon jatkamista, kun saimme kuulla ettei meidän kannattanut jatkaa inseminaatiohoitoja, eikä liioin edes kokeilla IVF:ää (koeputkihedelmöitystä), sillä ne eivät tulisi meillä onnistumaan. Meidän ainoa toivomme oli kaikista pisimmälle avustettu hoitomuoto, ICSI.

Ensimmäisen ICSI:n teimme touko-kesäkuussa 2014. Säästimme rahaa, jotta saimme kalliit lääkkeet ostetuksi, sillä työtilanteeni ei noihin aikoihin sijaisuuksia tehdessäni ollut kovin vakaa. Fiilikseni olivat sekavat, eivätkä Kristianin yhtään sen selkeämmät. Minun tulisi piikittää kehooni ylimääräisiä hormoneja, enkä tiennyt olisiko niistä minkäänlaista apua, tai kuinka ne minuun vaikuttaisivat. Yllätyksekseni pistot olivat kuitenkin odotettua helpompi sietää, kun piti mielessään mikä voisikaan olla niiden aikaansaama lopputulos. Miltei kahden viikon mittaisten hormonihoitojen ja pistosten jälkeen koitti kuitenkin viimein se vaihe, jota pelkäsin kaikkein eniten, hoidon onnistumista lukuunottamatta: munasolujen keräys tehtiin erittäin vahvojen kipulääkkeiden avulla, jotka ilman epäilyksen häivää veivät kivut mennessään, vaan kokemaani epämiellyttävyyden tunteeseen ne eivät tehonneet. Mutta niin kipu kuin epämiellyttävyyskin ovat siedettävissä, jos vaa'an toiseen kuppiin laitetaan oman perheen mahdollisuus. Operaatio oli ohi muutamassa minuutissa. Muistan kuinka Kristian talutti minua toimenpidehuoneesta lepohuoneeseen ja istui vierelläni sänkyni laidalla hiuksiani silitellen, minun selittäessäni samaan aikaan lääkehöyryissäni jotain sekavaa. Tovin lepäilyn jälkeen meille annettiin lupa poistua, ja keräys oli ohitse. Tuo päivä oli 28. syntymäpäiväni.

Toipuminen operaatiosta alkoi. Samalla alkoi muutaman päivän piinaava odottelu. Saisimmeko alkiota jonka voisimme siirtää, olisivatko hedelmöittyminen ja jakautuminen tapahtuneet niin, että siirto olisi mahdollinen? Ja odottavan aika on pitkä. Parin päivän päästä kuitenkin saapui tuo odotettu puhelu, ja saimme kuulla, että kerätyistä munasoluista molemmat tosiaankin olivat hedelmöittyneet ja jakautuneet normaalisti. Se oli hyvä uutinen, vaikka kaksi munasolua olikin jo alun alkaen huomattavasti vähemmän kuin olimme toivoneet. Siirtopäivä oli kesäkuun alussa, ja päädyimme lääkärin suosituksesta siirtämään vain toisen alkioista, vaikka usein kahden alkion siirtäminen yhtä aikaa onkin tavallisempaa. Minun tapauksessani tämä vain ei ole mahdollista, sillä 23-vuotiaana sain kuulla, että kohdustani on löydetty kasvain. Kasvain poistettiin ja leikkaus varmisti sen olleen helpotukseksemme hyvälaatuinen lihaskasvain, myoma, mutta sillä oli silti omat seurauksensa, joista mahdollisen raskaaksi tulemisen vaikeutumisen lisäksi yksi oli se, ettei kaksosraskauden pelossa minulle ollut mahdollista siirtää kuin yksi alkio kerrallaan. Niinpä toinen alkiomme pakastettiin myöhempää siirtoa varten. Tämä myöhempi siirto tuli ajankohtaiseksi ensimmäisen alkionsiirron epäonnistuttua, ja lokakuussa 2014 jännitimme tuloksia alkion sulatuksesta, selviäisikö se terveenä ja pääsisimmekö siirtoon saakka. Kaikki meni hyvin ja alkio siirrettiin, mutta meidän tarinamme sai jatko-osan, ja tuloksettoman ensimmäisen hoitokerran jälkeen aloitimme lapsettomuushoidon nro. 2.


Toinen hoitomme ajoittui joulukuuhun 2014. Aloitimme kaiken alusta. Säästimme jälleen rahat lääkkeisiin, ja minä pistin ja piikitin, ja elin hormonien myllerryksessä. Kristianin tuki oli valtava apu. Hän ei koskaan paheksunut hormonien aiheuttamia itkukohtauksiani eikä yleistä herkkähipiäisyyttänikään. Tässä kohti kiitos jonnekin korkeuksiin siitä, että minulla on sellainen mies kuin Kristian. Jos kirjoittaisin tähän kohtaan kaikki häntä kohtaan tuntemani tunteet ja kuvailevat, ylistävät ja rakastavat adjektiivit emme pääsisi tarinassa koskaan eteenpäin, sillä lista tulisi olemaan loputon. Niinpä sanon vain, etten paremman miehen kanssa tällaista elämänvaihetta voisi läpi käydä, sillä muuhun en juuri tällä hetkellä pysty.

Tällä kertaa pistämäni lääkeannokset olivat huomattavasti suuremmat kuin ensimmäisellä hoitokerralla, sillä tuo ensimmäinen kerta kerrytti meille vain kaksi kerättyä munasolua, kun tavanomainen saalis on noin 10. Näin ollen lääkärimme olivat sitä mieltä, että pistämäni lääkeannos oli ollut liian pieni, ja annosta nostettiin suuremman munasolumäärän toivossa. Päivät kuluivat, lääkkeet vähenivät, ja tuli taas keräyksen aika. Ultrassa meille oli intoa puhkuen kerrottu kuinka monta munasolua keräystä odottikaan, jolloin oletimme saaliin olevan hyvä, ja saisimme todennäköisesti useamman alkion myös pakastetuksi!

Kun soitto tuloksista viimein tuli kuulimme, että reilusta kymmenestä kerätystä munasolusta vain yksi oli hedelmöittynyt ja jakautunut normaalisti. Yksi. En voinut käsittää sitä. Muistan kuinka tunteet vaihtelivat täysin laidasta laitaan, osittain varmasti myös kehossani vaikuttaneiden hormonien vuoksi. Suurimman osan ajasta osasimme olla äärettömän iloisia, sillä meillä oli nyt yksi mahdollisuus, mutta samaan aikaan koimme hetkittäin jopa suurta surua siitä, ettei siirrettäväksi kelpaavia munasoluja ollutkaan enempää, vain se yksi ainoa. Jouduimme nimittäin pakon edessä miettimään myös lapsettomuushoitojen taloudellista puolta, sillä yhteiskunta avittaa lapsettomia pareja kolmen hoitokerran ajan, ja yhdeksi hoidoksi lasketaan kerta joka saa aikaan vähintään yhden alkion siirron. Tähän ei siis lasketa itse alkioiden siirtojen määrää, vaan ne munasolujen keräykset, joista on seurannut siirto, jolloin sillä ei ole merkitystä onko tuosta keräyksestä saatu 1 vai 10 siirrettävää alkiota, ne ovat siitä huolimatta yhä yhtä yksittäistä hoitoa. Ja meidän toinen hoitokertamme tuotti monien mahdollisuuksien sijaan siis vain tuon yhden ainoan alkion. Se tuntui toisinaan jopa hoitokerran hukkaan heittämiseltä. Olisi ollut täysin realistista saada useampi mahdollisuus, mutta nyt tämä kallis, arvokas, perhehaaveillemme elintärkeä hoitokerta olisi vain yhden munasolun varassa. Mutta eihän siihen tarvitakaan kuin vain yksi, eihän..? Siirto tehtiin, ja seuraavat kaksi viikkoa odottelimme tulosta vain kuullaksemme jälleen nuo sanat: "olen pahoillani, mutta raskaustestinne oli negatiivinen".


Olemme siis käyneet läpi kaksi lapsettomuushoitoa, ja jäljellä on vielä viimeinen hoitokerta. Sen jälkeen hoitoja on vielä mahdollista jatkaa, mutta yhteiskunnan tuen lakatessa tulee koko hoito maksaa itse, jolloin summa kohoaa useisiin tuhansiin euroihin.

Nyt muutama vuosi tapahtumien jälkeen vasta ymmärrän kuinka raskas vuosi 2014 on meille ollut. Prosessoimme edelleen saamaamme tietoa siitä, että olimme oikeasti lapsettomia ja ettemme ilman kalliita hoitoja tulisi saamaan perhettä, sekä kokeilimme yhden inseminaation ja kaksi ICSI:ä, tuloksetta. Ei siis ihme, että toisen epäonnistuneen hoitokerran jälkeen olimme kumpikin niin väsyneitä, että päätimme lykätä kolmannen hoidon aloittamista tulevaisuuteen. Se päivä tulevaisuutta ei ole vieläkään koittanut. Pidimme kuitenkin koko ajan mielessämme, että ajan tuntuessa sopivalta olisimme jälleen yhteydessä lapsettomuuspoliklinikalle, ja kokeilisimme vielä, edes yhden ainoan kerran. Mutta hyvin pian tämän päätöksen jälkeen havahduin ajatukseen, joka jollain tapaa pitää minua otteessaan yhä vieläkin: osa minusta vastustaa ajatusta hoitojen jatkamisesta kaikella voimallaan. Syy siihen on oikeastaan aivan liiankin yksinkertainen. Tuntuu niin paljon helpommalta vain jäädä tähän ja pitää kynsin hampain kiinni tästä yhdestä mahdollisuudesta, kun meillä sellainen vielä on. Meillä on vielä mahdollisuus! Ja tätä yhtä mahdollisuutta lähemmäs emme välttämättä koskaan pääse. Silloin kun vaihtoehtona on kokeilla ja pettyä jälleen kerran heräten pakosti huomaamaan kuinka mahdollisuudet onnistumiselle ovat jälleen entistä heikommat, tuntuu helpommalta vain antaa olla, ja pitää kiinni näistä mahdollisuuden rippeistä. Mutta myös loputon odottelu tulisi jossain vaiheessa kostautumaan itsesyytöksillä. "Miksi emme käyttäneet mahdollisuuttamme silloin, kun ei ollut vielä liian myöhäistä? Mitä jos..?". Ja jossittelemaan emme aio vajota. Luopuessamme kuitenkin osittain pakonomaiseksi muuttuneesta perheen perustamisen tarpeesta huomasimme nauttivamme aina vain entistä enemmän toistemme seurasta. Ihan vain kahdestaan. Olemme aina nauttineet kahdenkeskisestä ajastamme, mutta tällaisten kokemusten jälkeen tarvitsimme etäisyyttä pettymyksiin. Kristianin kosittua minua 11.9.2015, ja samalla päätettyämme hääpäivämme 12.8.2017 päätimme myös lapsettomuushoidon nro. 3 odottavan hääpäivämme yli.


Mutta miksi me haluamme puhua aiheesta julkisesti, ja juuri nyt? Tänään, toukokuun toisena lauantaina vietetään lapsettomien lauantaita. Ja meitä lapsettomia pareja on niin paljon. Löydän lähipiiristäni lapsettomuudesta kärsiviä tai kärsineitä pareja riittävästi joka sormelle, joten me emme todellakaan ole ainoita! Emmekä ainoiksi jää. Osittain lohduttavaa, vaikka tätä en toivoisikaan kenenkään kokevan. Mutta yleisyydestään huolimatta lapsettomuus on edelleen tabu. Ja tabu tai ei, me emme koe tarvetta piilotella sitä keitä me oikeasti olemme, vaan tahdomme vapaasti olla se miltei kahdeksan yhdessä eletyn vuoden jälkeen naimisiin pian menevä lapseton pari, jotka vastoinkäymisistä huolimatta ovat edelleen onnellisia yhdessä! Haluamme myös olla tuki niille pareille, jotka ovat käyneet tai tulevat käymään läpi saman minkä mekin, sillä tiedämme ettemme ole yksin, ja näin tahdomme näyttää myös muille ettette tekään ole yksin. Lisäksi nyt on aika karsia elämästä pois se kaikki täysin turha negatiivisuus, joka syö sitä energiaamme jonka haluamme käyttää aivan muihin asioihin kuin uteluihin pian tulevasta perheenlisäyksestä tai ulkopuolisten salaisiin veikkauksiin siitä, olemmeko lapsettomia vai emme. Enää ei tarvitse veikkailla. Tosin valitettavasti tästä asiasta avoimesti puhuminen saattaa johtaa jatkossa hieman erilaisiin katseisiin ja kommentteihin, mutta toivottavasti osaamme välttää osallistumasta niihin turhanpäiväisiin taisteluihin niitä satuttavia kommentteja vastaan, joiden mielestä meidän tulisi vain tyytyä kohtaloomme ja lopettaa leikkimästä jumalaa. Meidän ei tarvitse sietää sellaista! Meidän ei tavitse sietää syytöksiä siitä, että mekin toivomme enemmän kuin mitään muuta omaa perhettä, joka niin monelle on itsestäänselvyys. Toivomme edelleen niin kauan kuin toivoa on, mutta samalla olemme kääntäneet tämän niin monta paria erottaneen koettelemuksen vahvuudeksemme, sillä me olemme selvinneet yhdessä pahimman yli! Me voimme ja osaamme nauttia elämästä, vaikka mukanamme kulkeekin suru. Pitää vain nähdä se hyvä, jota meillä juuri nyt, juuri tässä hetkessä on! Me voimme esimerkiksi nauttia pitkiksi venyneistä sängyssä vietetyistä viikonloppuaamuista. Me voimme nauttia ex tempore lähdöistä ja suunnittelemattomuuden jännittävyydestä. Me voimme nauttia elämästä, vaikka mikään ei koskaan tule viemään meiltä pois sitä syvään uurrettua, sammumatonta toivonkipinää omasta perheestä, omasta lapsesta. Meidän täytyy ymmärtää ja hyväksyä se, että tämä asia ei ole meidän päätettävissämme. Aivan. Se ei ole meidän päätettävissämme, mutta voimme päättää kuinka siihen suhtaudumme! Me voimme päättää tuhlaammeko arvokasta aikaamme murehtimiseen ja itsesäälissä rypemiseen, vai näemmekö mieluummin tässäkin vastoinkäymisessä valoisan puolen, sen mitä hyvää meillä kaikesta tästä huolimatta on. Eikä se tee meidän toiveestamme yhtään vähemmän arvokasta, jos osaamme nauttia elämästä näin kuin se meille nyt on annettu.

Lapsettomuus ei ole puheissamme päivittäin, viikottain eikä aina kuukausittainkaan, mutta se kulkee meidän mukanamme äänettömästi ja sanattomasti, joka päivä, joka hetki. Meillä on hyviä päiviä ja huonoja päiviä. Mutta joka päivä kaikesta huolimatta me olemme onnellisia. Yhdessä. Vaikka sitten ikuisesti kahdestaan. Sillä tämä rakkaus on tehty kestämään ❤️ 

18 kommenttia:

  1. Rohkea, ihana sinä - te ❤️ Mä oon niin ylpeä susta! Nyt minunkin jännitys hävisi 😊
    -M

    VastaaPoista
  2. Rohkea teksti, hienoa että teidän rakkaus on niin vahvaa ja tuette toisianne täysillä!

    VastaaPoista
  3. ❤ Lapsettomuus asia, josta ei puhuta, ei uskalleta puhua ja joka aiheuttaa kiusallisia tilanteita myös niille utelijoille. Tuttavapiirissäni kaksi perhettä, jotka käyneet saman myllerryksen, molemmat perheet tällä hetkellä lapsellisia. Toisessa perheessä hoidoin ensimmäinen ja toinen sitten tuli yllättäen. Avoimuus asiasta, jättää ne kiusallisen utelut pois. Tavallaan se saattaa aiheuttaa kiusallista hiljaisuutta ja mietintää voiko asiasta puhua. Toivon teille paljon hyviä hetkiä yhdessä, oli tilanne mikä tahansa. Onneksi teillä on toisemme ja tuo asenne ❤ Olette rakkaita. T. Serkkusi Outi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Outi ❤️ Onneksi en koskaan ole ajatellut että kukaan kiusallaan tai ilkeyttään perheen perustamisesta utelisi, sillä uskon että se on vain ajattelemattomuutta ja sitä ettei ehkä vain ole osattu ottaa huomioon että lapsettomuuskin on todellista. Me ajateltiin juurikin niin, että kertominen asiasta avoimesti muun muassa minimoi utelut mahdollisimman vähiin, mutta tiedostetaan sekin, ettei se välttämättä niitä kokonaan kuitenkaan poista. Ja varmasti edessä on vielä useita kiusallisen oloisia ja vaikeitakin kohtaamisia, sillä ymmärrän että esimerkiksi toisille tämä asia nousee automaattisesti mieleen heti kohdattaessa, jolloin voi tuntua kiusalliselta pysähtyä keskustelemaan kun ei oikein tiedä mitä pitäisi sanoa, tai kuinka meidän seurassa pitäisi olla. Mutta meillä on tähän erittäin hyvä vihje: olkaa aivan niin kuin ennenkin, sillä me ollaan eletty tämän asian kanssa miltei viisi vuotta ja ne viisi vuotta on olleet niin hyvässä kuin pahassa aivan täysin aitoa lapsettoman parin elämää, joten jos meidänkään käytös ei asian julkistamisen myötä muutu, miksi muiden käytöksen pitäisi muuttua? :) Ei miksikään! Joten jatketaan juuri niin kuin on tehty tähänkin asti! :)

      Ja kiitos ❤️ Rakkaita olette ❤️

      Poista
  4. Tästä aiheesta puhutaan ihan liian vähän, ihanaa, että uskalsit nostaa sen esille. Pikkusiskoni kuukautiset eivät alkaneet murrosiässä ja lopulta huomattiin hänen olevan kohduton.

    Onneksi teillä on kuitenkin toisenne. :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Mari ❤️ Tästä aiheesta pitäisi todella puhua paljon enemmän ja avoimemmin, ja meille se puhumisen aika oli nyt :) Tästä aiheesta ja sen ympäriltä meillä riittää vielä aihetta moneen postaukseen, joten jossain vaiheessa jatketaan, kunhan ensin hössötetään taas väliin vähän hääasioita! :D

      Ja niin, onneksi meillä tosiaan on toisemme ❤️

      Poista
  5. Ajattellisin niin, että hyvä, kun olette aloittaneet asian selvittelyn jo silloin, eikä vasta nyt, kun ikäkin on jo just nyt! Tuskin lopputulosta muuttaa, mutta ei jää itselle loppuiäksi olo, että kunpa olisi ollut aikaa enempi, tehdä enempi tai edes miettiä! Kuten muutkin ovat sanoneet: Onneksi teillä on toisenne! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ❤️ Juurikin näin. Yritän välttää viimeiseen asti joutumasta jossittelemaan, ja mikäli asian selvittelyn kanssa olisi tullut vitkuttelua olisin varmasti jossain vaiheessa jossittelemaan joutunut...

      Poista
  6. Rohkea teksti, kiitos. Tämä aihe on läheinen itsellenikin, mutta sinun rohkeutesi puuttuu minulta, enkä kirjoita siitä blogeihini - ainakaan vielä, kun toivo on edelleen elossa. Hyvää lapsettomien päivää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kirsi-Maria ❤️ Tämä aihe koskettaa loppujen lopuksi niin todella montaa ihmistä etten meinaa enää itsekään käsittää... mutta sitä suuremmalla syyllä koen koko ajan vain vahvemmin hyväksi sen, että meille asiasta kertominen tuntui luonnolliselta, ja että todella otimme sen askeleen. Tiedän siitä olleen apua monelle, ja se lohduttaa minua! Ja ehkä tämä rooli oli meidän tarkoitus. Mutta vaikka se tuntuikin luonnolliselta ei meidän päätös yhdessä yössä syntynyt, vaan tämä teksti oli pitkän harkinnan lopputulos, joka vain meidän kohdalla tuntui hyvältä ajatukselta heti alusta lähtien. Mutta niin sen ehdottomasti pitää mennäkin. Sen täytyy tuntua hyvältä. Sen täytyy tuntua oikealta. Se ei saa ahdistaa. Sitä ei saa pakottaa. Ja sen täytyy olla harkittu päätös. Ja kyllä jokainen tietää mikä itselle on parhaaksi, ja sen mukaan toimimisessa ei pitäisi olla mitään väärää ❤️

      ❤️

      Poista
  7. Tähän olisi niin paljon sanottavaa, mutta sanon kaiken vain yhdellä merkillä: <3

    VastaaPoista
  8. Olen niin,niin ihannoinnut teitä kahta koska olette niin herkkiä, hymyileviä, rakastuneita ja vaikka mitä. Nyt luettuani tekstin tunsin välillä että olet/ olette avanneet sydämenne sillä tavalla auki että ei jää arvailulle varaa. Olette laittaneet kirjain kirjaimella mustaa valkoiselle, kortit on näytetty. Mieleeni tuli lukiessa yksi asia ylitse muiden, nimittäen katkeruutta ym. ei ole yhdessäkään sanassa. Toteamus ennemminkin lapsia ei tehdä vaan saadaan. Kovan koulun olette läpi käyneet yhdessä ja vahvoina selvinneet. Minä niin toivon asioitten sutviutuvan ylhäältä määrätyllä tavalla ja rakkaus ohjatkoon purttanne eteenpäin. Asioilla on tapana järjestyä sanotaan. Teillähän on jo suunnitelma molempiin tilanteisiin ja punainen langanpää on teillä. Keritte sitä yhdessä kerälle.Siihen kerään mahtuu paljon monen moista, jos voisin päättää niin kaikki arvaa mitä siihen laitettaisiin. Hyviä hääsuunitteluja ja tekemisiä nyt kuitenkin ja mennään kohti alkavaa kesää. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Ritva ❤️ Asiat järjestyy, ja juuri niin kuin niiden on tarkoitus järjestyäkin ❤️

      Poista
  9. Fiksuja mietteitä. Hienointa on löytää se sopivin ihminen. Onnea ja rakkautta kaikille tuleville vuosille.

    VastaaPoista