Vihkiminen, osa 3: "Tahdon!"

Olemme hääviikon keskiviikkona pidettyjen kirkkoharjoitusten yhteydessä käyneet varsin tarkkaan kohta kohdalta läpi kuinka vihkiminen etenee ja polvistumisen jälkeen noustuani takaisin seisomaan luotan siihen, että kaikki sujuu juuri niin kuin kuuluukin. Seison alttarilla Kristianiin tukeutuen, kaasojen ja betmanien seistessä rinnallamme, valmiina ottamaan tämän miehen puolisokseni. Samaan aikaan juhlin sisäisesti sitä tosiasiaa, että pääsin ylös repimättä koroillani reikiä pukuni hentoiseen helmaan ja tajutessani ajatusteni hieman harhailevan syytän alati kasvavaa jännitystä, joka yhdessä onnenhuuman kanssa tuntuu pistävän pääni aivan pyörälle. Jos unohdan mitä minun kuuluu tehdä minua kyllä ohjeistetaan, ajattelen. Ja pappimme aloittaa.

Sydämeni hakkaa hurjasti puristaessani Kristianin kättä tiukasti omassani ja tunnen kuinka hänen sormensa hivelevät minun sormiani hieman hermostuneesti, mutta hellästi. Käännän katseeni Kristianiin ja näen hänen hymyilevän minulle. Takanamme on aivan hiljaista. He kaikki kuuntelevat papin lausumia viisaita sanoja, kun hän lukee valitsemaamme raamatun kohtaa kirjeestä kolossalaisille, luvusta 3. Jalkoihini koskee yllättävän vähän. Vaihdan painoa jalalta toiselle ja toivon, ettei jalkani kipeytyisi yhtään enempää kesken vihkimisen. Yritän samaan aikaan parhaani mukaan välttää turhaa liikehdintää, mutta huomaan, että minun on kuitenkin vaikea pysyä aloillani. Levottomia jalkojani lepuuttaakseni keskityn leikittelemään kihlasormuksellani, joka tulisi pian saamaan rinnalleen vihkisormuksen. On papin pitämän puheen aika.

Tuntuu hassulta kuulla meidän tarinamme jonkun toisen kertomana. Sanoin, jotka meidän puhetulvastamme on muistiin kirjattu. Puheessa kerrotaan kuinka reilu kahdeksan vuotta sitten järjestetty luokkakokous muutti meidän molempien elämän ja vilkaisemme jälleen kerran toisimme emmekä voi millään lakata hymyilemästä. Kristian kutsui minua tavatessamme hiusteni lähes valkoisen värin vuoksi Marianne-karkiksi* ja kuulen kuinka tämä samainen tarina tavoittaa nyt myös kaikki kirkossa olijat. Olen tikahtumaisillani. Nojaan nauraessani Kristianin olkapäähän kuten aina ennenkin ja pääni nostaessani pelkään jättäneeni meikkitahroja siihen muistoksi.

Kuvailin ihastuneeni Kristianissa ensimmäiseksi hänen hyväkäytöksisyyteensä, hurmaavaan, herrasmiesmäiseen kohteliaisuuteen ja huomioonottavuuteen hänen komeuttaan unohtamatta ja nuo sanat kaikuvat nyt kaikkien kuuluviin. Kuulen Kristianin puolestaan kertoneen ihmettelevänsä edelleen omituista tunnettaan minuun, Marianne-karkkiin*, ja ihailevansa sitä, kuinka iloinen jaksan olla. Nuo sanat saavat minun oloni tuntumaan todella hyvältä ja katsoessani Kristianiin huomaan myös hänen pitäneen kuulemastaan. Tajuan, että me puhumme paljon, mutta tällaisista asioista olisi tärkeä puhua useamminkin. Puristan Kristianin kättä kovempaa ja hän vastaa kosketukseeni kutittelemalla minun kämmentäni. Puheessa kerrotaan, että kun on sitoutunut toiseen voi sanoa olevansa mieluummin onneton hänen kanssaan, kuin onnellinen jossain muualla ja ajattelen, kuinka lähelle meidän ajatusmaailmaamme tämä lausahdus osuukaan. Me olemme valinneet täysin vapaaehtoisesti toinen toisemme itsellemme erityiseksi ihmiseksi, ja näin ollen olemme valmiita näkemään myös heikkoja hetkiä sekä käymään läpi vaikeitakin päiviä, koska juuri tämän ihmisen kanssa ne heikot hetket ja vaikeat päivät ovat todella kaiken sen vaivan arvoisia.

Liikuttumisemme vaihtuu nopeasti nauruksi papin jatkaessa puhettaan: "Niina ja Kristian, haluan antaa teille tänään ainoastaan yhden neuvon: räplätkää toisianne enemmän kuin kännyköitä" ja kuulen kuinka koko takanamme istuva kirkkokansa hykertelee penkeissään. Mietin kuinka vapautunut, rento, huumorintajuinen sekä aitoja tunteita ja niin ilon kuin liikuttumisenkin kyyneleitä tulvillaan vihkimisemme onkaan, juuri niin kuin sen kuuluu ollakin.

Kristian myhäilee vieressäni kun kuulen, kuinka on koittanut aika, jolloin avioliitostamme tulee vihdoin totta. Pappi katsoo Kristianiin ja jään odottamaan hänen vastaavan esitettyyn kysymykseen. Voin seistä pian vihityn aviomieheni vierellä levollisin mielin, sillä minun ei tarvitse jännittää hänen vastaustaan (mikä näin sivuhuomautuksena taitaakin liittyä enemmän vain elokuvamaailman vihkimisiin)  enkä kanna huolta siitä, että hän olisi suostunut typeriin vetoihin koskien sitä kuinka kauan alttarilla kehdataan seistä hiljaa ennen esitettyyn kysymykseen vastaamista. Hän tietää, että tämä hetki on minulle liian tärkeä. Ja minä tiedän, että hän ajattelee samoin. Kuulen hänen sanovan "tahdon" ja odotan hänen kääntyvän katsomaan minua päin. Nopea vilkaisu, niin lämmin katse ja tuo komea hymy, kunnes hän kääntää jälleen päänsä pois päin, keskittyy uudelleen papin sanoihin - ja kurtistaa hieman kulmiaan sen merkiksi. Juuri tuota miestä minä rakastan. Pappi kääntyy katsomaan minuun ja kysymys kantautuu toistamiseen kirkossa olijoiden kuultavaksi. Painaudun huomaamattani hieman lähemmäksi Kristiania ja jännitän saanko ääneni kantamaan kuuluvasti, kun vastaan: "tahdon". Näen Kristianin ilmeestä hänen kuulleen vastaukseni, eikä millään muulla ole tässä kohtaa väliä.

Pappimme pyytää saada sormuksen ja näin sormuspoikamme saa merkin saapua alttarille.

Sormuspoikamme hoitaa tehtävänsä täydellisesti. Hän kävelee reippain ja varmoin askelin kohti alttaria, ojentaa lasisen sormusrasian papillemme, vilkaisee minuun ja Kristianiin ujosti ja niin suloisesti hymyillen ja poistuu takaisin penkkiin, häävieraidemme joukkoon. Sormusrukousta kuunnellessani toivon osaavani toistaa lupaukseni Kristianille - ja mietin kuinka kukaan voisi näin jännittävällä hetkellä edes muistaa sellaisia valoja, jotka ovat itse kirjoitettuja ja ulkomuistista lausuttuja. Onneksi meidän ei tarvitse muistaakaan. Kristian tarttuu papin ojentamaan vihkisormukseen ja tiedän, että minun on määrä pidellä sitä yhdessä hänen kanssaan. Käteni tärisevät ja pelkään tiputtavani sormuksen yrittäessäni tarttua siihen, mutta Kristianin ote on vahva eikä haparoiva käteni aiheuta vahinkoa. Seisomme vastakkain sormustani pidellen ja kun katsomme toisiamme kuulen, kuinka pappi pyytää Kristiania toistamaan perässään sormuslupauksensa.

Kristiania jännittää silmin nähden ja sormuslupauksen ensimmäiset sanat menevät häneltä kokonaan ohi, mutta saan hänen katseensa pian kiinni ja yritän hymyillen valaa häneen uskoa, että hän pystyy tähän kyllä. Pappi toistaa rauhallisesti ensimmäiset sanansa ja nyt Kristian tarttuu niihin. Hän lausuu pyydetyt sanat kuuluvasti ja rauhallisesti, aivan kuten kaikein olisi kuulunutkin mennä juuri näin. Kristian selviytyy upeasti. Olen hänestä valtavan ylpeä, sillä huomion keskipisteenä oleminen ei ole hänelle ominaisinta ja sormuslupauksen lausuminen on häneltä suuri askel tavanomaisen mukavuusalueensa ulkopuolelle. Iloitsen siitä, että jännityksestään huolimatta hän halusi tuon lupauksen minulle antaa ja olen yhtä hymyä, kun minun vuoroni koittaa. Lausun ääneen oman lupaukseni ja katson koko ajan Kristianiin ja hän katsoo minuun. On yllättävän helppoa muistaa lausuttavat säkeet, mutta uskon sen auttavan paljon, että tarkoitan jokaista sanaa. Tahdon todella rakastaa tätä miestä niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä, kuten puheessakin mainittiin.

Irrotan otteeni sormuksesta ja ojennan vasemman käteni, jonka nimettömään Kristian pujottaa nyt valkokultaisen vihkisormuksen. Hetki on samaan aikaan silmänräpäyksessä ohimenevän nopea sekä still-kuvamaisen pysähtynyt. Olen onnellisuuden sokaisema enkä kiinnitä huomiota edes sormukseni säihkeeseen, vaan katseeni lukkiutuu jälleen Kristianiin.

Meidät julistetaan aviopuolisoiksi ja tunnen kuinka Kristian tarttuu minua käsistä, nojautuu minua kohti ja samalla käteni hakeutuvat tiukasti hänen ympärilleen. Tuntuu hiukan hassulta suudella näin suuren väkijoukon katsellessa, mutta juuri nyt en välitä muista. Ensimmäinen suudelmamme avioparina koittaisi än-yy-tee-NYT.

Kuulen, kuinka kamerat räpsivät kuvia suudelmastamme. Nauran hieman itsekseni, sillä Mikon ja Minnan toiveet täyttyivät, eikä tuota suudelmaamme voida nimittää valokuvaajien painajaiseksi, eli pikapusuksi. Toimimme siis täysin saamiemme ohjeiden mukaisesti! Käännymme jälleen alttaria kohti ja polvistumme siunaamisen ajaksi. Haluaisin niin, niin kovasti tarttua Kristiania kädestä, mutta maltan odottaa vielä pienen hetkisen. Vaikka jalkani tuntuvat hieman tärisevän pääsen tälläkin kertaa ylös ilman ongelmia ja noustuani tarraudun välittömästi vasta vihityn aviomieheni ojennettuun käteen, joka sopivasti vaikuttaa yhtä lailla etsivän jostain minun kättäni. On aika vielä yhteisen esirukouksen. Sen meille lukevat Kristianin äiti, sisko sekä kummisetä ja huomaan etten ole läsnäolijoista ainoa, jota esirukous koskettaa. 

Tunteikkaan esirukouksen jälkeen me käännymme vielä kerran alttaria päin ja käymme lyhyen, muilta salatun keskustelun yhdessä vihkipappimme kanssa. Hän ojentaa Kristianille valkoisen vihkiraamatun ja lähettää meidät matkaan. 

Käännymme alttarilla ympäri kohti meitä hymyillen katsovia, meidän onnestamme onnellisia ihmisiä. Anna ojentaa minulle kimppuni ja yhdessä Teresan kanssa he suoristavat huntuni. Katsomme Kristianin kanssa jälleen toisiamme, kun Prinsessa Ruususen tutut sävelet kajahtavat meidän kaikkien kuuluville ja hetken paikoillamme seistyämme lähdemme hitaasti kävelemään alttarilta kohti kirkon ovia. Tämä kappale on aina ollut minulle se yksi ja ainoa, suurin kaikista, se sävelmä, johon kiteyttää kaikki häihin liittyvä, The Häämarssi. Tunteeni ovat pinnassa, kun kävelen vaimoksi vihittynä Kristian rinnallani ja kuuntelen kuinka tämä kappale soi meidän vuoksemme.

Kiiruhdamme kirkon ovista ulos ja nappaan tuulen mukana hulmuavan huntuni käsivarsilleni ennen kuin se lähtisi tuulenpuuskan matkaan, kuten potrettikuvausten aikana. Kiiruhtaessani kuulen, kuinka joku kutsuu meitä. Näen kirkon ulkopuolella häävieraitamme, jotka ovat meitä ennen poistuneet ulos odottamaan saapumistamme, jotta voivat hyvästellä meidät vielä nopeasti ennen lähtöään. Kristian antaa isoäidilleen lämpimän halauksen ja meidät molemmat onniteltuaan heidän seurueensa poistuu kohti parkkipaikkaa ja me pinkaisemme kohti kirkon sivuovea. 

Saavumme puolijuoksua kirkon portaille ja varastamme pienen hetken ihan kahdestaan. Nopeiden suudelmien jälkeen astumme onnellisina takaisin kirkkoon ja katselen hetken tyhjää tilaa, jossa juuri äsken seisoimme. Onpa harmillista ettei puhelimeni ole mukana, nyt olisi ollut nimittäin mainio paikka pienelle selfielle! Kristian näyttää minua katsoessaan siltä, että hän on lukenut ajatukseni.  Hänellä on puhelin taskussaan! Emme kuitenkaan ehdi viedä ajatusta sen pidemmälle, sillä saamme vielä kertaalleen halauksien myötä onnittelut papiltamme, joka haluaa tietää millä nimellä hän meidät juhlaväellemme seuraavaksi esittelee. Totean, että olemme tästä eteenpäin yhdessä Häkkisiä, ja tunnen kuinka poskeni lähestulkoon kramppaavat jatkuvasta hymyilemisestä. Käsi kädessä kuljemme kohti kirkon ovia ja portaita laskeutuessani kuulen kuinka meidät, herra ja rouva Häkkinen, lähetetään matkaan aplodien saattelemana. 

Hääautomme odottaa meitä mäen alla valmiina. Matka autolle tuntuu kuitekin loputtoman pitkältä, sillä kuljen hyvin hitain, pienin ja varmoin askelin Kristianin kohteliaasti koittaessa hiljentää vauhtiaan minun tahtiini sopivaksi. Mutta ei meillä mikään kiire olekaan. Kuljemme siis omaan verkkaiseen tahtiimme salamavalojen välkkyessä ja aplodien raikuessa kujan molemmin puolin ja voin vaikka vannoa tuntevani sen lämmön ja onnellisuuden, joka näistä ihmisistä huokuu.

Autolle päästyämme kuljettajamme Joni avaa minulle oven ja pääsen yllättävän helposti nousemaan kapean pukuni kanssa korkean maasturimme kyytiin ilman ratkenneita puvun saumoja tai työntöapua. Kristian nousee hieman ketterämmän näköisesti takapenkille seurakseni ja samassa valokuvaajamme Mikko suorittaa täydellisen odottamattoman yllätyshyökkäyksensä automme pelkääjän paikalle. Hän haluaa vielä pusukuvan ja sen hän saa. 

Automme lipuu pois kirkon pihasta vilkutusten saattelemana. Kristian toivoo hieman raskaampaa kaasujalkaa ja kuljettajamme tottelee - ja niin BMW:mme katoaa nopeasti, ja ännekkäästi, maisemasta.

*   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *

Suuri kiitos vihkipapillemme Antille, meille sopivampaa vihkijää emme olisi voineet saada. Lisäksi Antille kiitos myös kovasti pidetystä ja kiitellystä puheesta, jota tässäkin blogitekstissä aika ajoin tarkastikin mukaillaan, sekä siitä että saimme tuon puheen vielä muistoksi hääkirjamme väliin, josta se on aina halutessa helppo kaivaa esiin ja lukea uudelleen ja uudelleen. Kiitos myös ihanalle kanttorillemme, ystävälleni Samulille, oli ilo saada juuri sinut hoitamaan tätä tärkeää tehtävää.

*   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *   *

*Marianne-karkki juontaa juurensa siis tapaamisemme ja yhdessäolomme alun aikaisesta hiusteni huomattavan vaaleasta sävystä, kuten jo mainitsinkin, mutta yhä edelleen todella omituisen asiasta Kristianin mielestä tekee se, että hän on aina pitänyt vain bruneteista, kunnes eräänä päivänä, minun kohdallani, olikin aivan toisin!

Ps. Joko teille selvisi vuoden Hääblogi-kilpailun voittaja?! Jos ei, niin kerrotaanpa vielä kerran, että huikeaksi tuplavoittajaksihan selviytyi Mutsis on. Wedding Edition! Paljon, paljon onnitteluja voittajalle!!!

Kuvat: VMS / Mikko Suutala ja Minna Ikonen